Otsikkosi

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. 2024. WSOY

Kuuntelin ensin äänikirjana.

Runoilijan - taiteilijan - itse lukemana ja oli ihanaa! Visuaalinen kokemus puuttui mutta nautin äänestä, sanojen virrasta oivalluksista.

Sitten luin, koska lukukemus on itselleni aina lukukokemuksesta eriävä, erilainen, syvempi (parempi). Niin nytkin.

Aivan eri kokemus siis vaikka samat sanat samat rivit samat virrat.

Molempia kokemuksia toivon paljon lisää. Erämajalta etenkin.

Jos juuri Pentti Holapan kohdalla mietin ( olen juuri lukenut kaksi Holapan kokoelmaa), että viime vuosisadan runoilijat vetoavat aina vaan minuun jotenkin syvemmin, vedän nyt sanojani takaisin, sillä onhan Anja Erämaja, onhan Atte Koskinen, onhan Tuukka Pietarinen, on Kaija Rantakari. Muitakin on, tietenkin on, mutta on upeista upein Anja Erämaja. Aistivoimainen proosarunomainen päällevyöryvä herkkä Anja Erämaja.

Teos on jaettu aihepiireittäin, koottu viiden teeman ympärille.

Paljon puutarhaan liittyviä runoja, kasveja multaa, puutarhanhoitoa. Kotitalon ympärille. Pääkallopaikan ympärille, Keitaaseen, Tropiikkiin.

Ja erityisesti tänään (äitienpäivänä) kosketti runot, joissa kaksi naista. Äiti ja äiti.

=muistamisen ja unohtamisen asiantuntijat.

Erämaja kirjoittaa muistisairaasta äidistä, kuihtumisesta, kuolemasta. (Äiti kuin nukke, vähän rikki). Äiti kuolee, itsepintaisesti pysyy pois, on vaiti, hiljaa. Makaa kylmiössä.

Vain talo on.

Tropiikki-runot toivat iloa ja keveyttä ja piirsivät esiin kukallisia housupukuja, lapsia, joiden nimi on Galaxy, naisen, joka kykkii moskiittoverkon alla.

Erämaja kirjoittaa kasvaimesta- navasta sisään vaan. Kaunistelematta, suoraan. Niin kuin Erämaja elämää kuvaa, elämän näkee.