Pihla Hintikka: Äidin oma. 2024. Otava. 

"Pariisilaistuneen toimittaja-kirjailijan terävä ja koskettava romaani sukeltaa syvälle äitiyden, hoivan ja lisääntymisoikeuksien kysymyksiin. Nuori nainen saapuu pariisilaiseen sairaalaan synnyttämään anonyymisti, ja tyttö X annetaan adoptioon. 22 vuotta myöhemmin luokkaloikan tehnyt psykiatri Eva näkee naisen jäävän metron alle ja tunnistaa tämän entiseksi potilaakseen. Samaan aikaan hänen moldovalainen lastenhoitajansa Nadia etsii miestä, joka aikoinaan lupasi hänelle uuden elämän Pariisissa mutta katosi. Laki muuttuu, arkistot avataan, ja tyttö X:llä on oikeus saada tietoja biologisista vanhemmistaan. Kaikkien naisten salaisuudet paljastuvat, eikä kenenkään elämä ole enää entisensä."

Näin kertoo Pihla Hintikan teoksen takakansiteksti. 

Kirjamessuvalmitautumista varten luin ne teokset, joiden kirjoittajien haastatteluja odotin. Odotin Pihla Hintikkaa. 

En ole lukenut Hintikalta mitään aiemmin ja halusin lukea äititeemaa, laajemminkin ja aloitin lukupinoni Hintikan Äidin oma-teoksesta. Katsoin myös Ylen Kulttuuricocktailin Kirjat-jakson, jossa Hintikka esiintyi Astrid Swärdin kanssa ja luin myös Astrid Swärdin äitimis- ja äititeemaisen teoksen Noitarakastaja. Niputan myös tässä ne yhteen samoin kuin ei kahta kolmatta joten menköön tässä myös Philip Teirin uusin, josta myös kuulin messuilla ja neljäntenä Moa Herngrenin Ruotsalainen avioero meni samaan nippuun myös (kuuntelin sen). 

Hintikan Äidin oma tarjoili pariisilaishenkisen lukuromaanin, eniten perinteeseen nojaavan juonellisen lukuromaanin vaikkakin tässä oli mukana salaisuuden sipuli, jota kuorittiin kuin dekkarimaista trilleriäkin. 

Nautin tästä kirjasta, näkökulmista erilaisiin tapoihin olla äiti, erilaisiin motiiveihin äitiyteen, perheeseen. On ne, jotka joutuvat luopumaan lapsestaan, he, jotka haluavat luopua lapsestaan. On erilaisia tapoja olla äiti ja Hintikan kirja tarjoilee variaatioita lukijalle, kiinnostavasti ja sujuvasti tekstissä edeten. 

’Koskettavia kohtiakin oli. Itsemurha metron alle, abortointi, oman lapsen taaksen jättäminen, omasta lapsesta luopuminen. 

Lopussa näppärä juonten niputus. 

Tässä teoksessa oli selkeästi kotimaisesta kirjallisuudesta poikkeava tunnelma. Mietin ensin, että jollain tapaa ranskalainen mutta ei, tunnelma on pariisilainen ja teoksessahan on vahvasti läsnä pariisilaisen hvynvoivan ylemmän keskiluokan elämä mutta myös laajempi tematiikka,  mm. yhteiskunnalliset luokkaerot, ulkomaalaisen työvoiman käyttö, työvoiman työnvälitysyritysten epäselvyys ja laittomuudet, ihmiset toimintojen takana (heillä kaikilla on persoona ja tavoitteet ja oma mennyt ja niin, myös oma tulevaisuus).

Hieno tuttavuus, hieno avartava teos. 

Astrid Swärd: Noitarakastaja. 2024. Kustantamo S&S 

Luin Swärdin teoksen Pihla Hintikan kanssa parina (koska Helsingin Kirjamessut ja Ylen Kultuuricocktail Kirjat-ohjelma, jossa kirjailijat olivat yhdessä puhumassa teoksistaan).

Astrid Swärdin teos kurkottaaa perheromaanin, kasvu-ja kahityskertomuksen genren sisällä uusiin suuntiin.

Erityisesti poikkeavaa on lapsensa jättäneen äidin näkökulma.

Äiti jättää perheensä - miehensä ja lapsensa ja muuttaa Kanadaan rakastajansa luo. Hän, tämä äiti, valitsee oman taitelijuutensa, oman rakkauselämänsä, seksin, intohimon, ei konservatiivisen äitiroolin elämisen, pienimuotoisen ennalta-arvattavan perhe-elämän täyttämistä ja hän päätyy rakastamansa miehen luo.

Myöhemmin äiti ja uusi mies kuitenkn palaavat Suomeen. Valitettavasti mies osoittautuu väkivaltaiseksi ja suhde on kaoottinen. Ja vaikka äiti on lapsensa kanssa samassa maassa, he eivät tapaa, tämä noitaäiti ja lapsi, mutta äiti jatkaa äitiyttään, äitimistään, kirjoittamalla vuosikymmenet kirjeitä aikuistuvalle lapselleen, joka ei äidin kirjeitä lue.

Tyttären elämä ei mene myöskään ruusuilla tanssien ( tai ehkä juuri siten) ja syömishäiriökuvaukset ja sairaalajaksit olivat kirjan 'parasta ' antia.

Pidin vaikka lukiessa olikin tuskallisia tunteita, erityisesti väkivaltainen rakkaussuhde oli hankalaa luettavaa. Tyttärelläkään ei aina mennyt hyvin, joten lukiessa kyllä sydän käpristeli.

Taas kirjannimi, joka ei ollut mielestäni onnistunut ja ohjasi lukukokemuksen painopistettä harhaan.

Astrid Swärdin teos on perhe- ja äitiysromaaneista tälle syksylle eniten genren sisällä uusiin suuntiin kurkottava. Näkökulma - lapsensa rakkauden, himon, seksin, taiteilijuuden, kirjoittamisen, taiteen, oman persoonan löytämisen vuoksi, nainen jättää miehensä mutta myös lapsensa ja vaikka tälle vuosikymmenet kirjoittaakin, hän ei enää tapaa lastaan. Nainen on väkivaltaisessa suhteessa ja siitä lukeminen oli kivuliasta.

Rohkea ja villi.