esseet

Oma käsikirjoitukseni lepää ja nyt on aikaa uppoutua lukemiseen. Tilkitsen kirjallisia aukkoja ja olenkin lukenut pinollisen älykkökirjallisuutta, lähinnä esseitä.

Ali Smith:Viisi vuodenaikaa

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki 

Maggien Smith: Sinelmiä

Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Ali Smith on näistä neljästä vähiten "esseekokoelma", vaikkei sekään perinteiseksi lukuteokseksi luokittaudu. En ole lukenut Smithin vuodenaikasarjaa. Aloitin suoraan tästä viidennestä (irrallisesta?) osasta ja luulen, että luen neljä edeltävääkin, sillä tämä oli huippuhyvä. 

Uskon, että tulen lukemaan tämän vielä uudelleen, sillä teoksessa oli enemmän tasoja, kuin mitä ensimmäisellä kerralla sain ymmärrykseeni. Teksti oli älykästä eikä hylkinyt kauneutta ja kielen taipuisuutta. 

Olivia Laing: Upea, olkoonkin, että jouduin googlettamaan paljon sillä teksti pursui nimiä, taidetta ja vain Hopper ja Warhol olivat entuudestaan tuttuja. 

"Kaupungit ovat usein yksinäisiä paikkoja, ja sen myöntäessämme huomaamme, ettei yksinäisyys välttämättä aina edellytä konkreettista yksinoloa, vaan pikemminkin yhteyden, intiimiyden ja hengenheimolaisuuden puutetta tai vähyyttä; sitä, ettei syystä tai toisesta saa tarvitsemaansa määrää läheisyyttä. Sanakirjan mukaan yksinäisyys on surua seuran puutteesta. Ei siis ihme, että se voi kärjistyä joukossa."

Laing marssitti lukijalle aihetta (yksinäisyyttä ja sen kokemusta) syväluotaavissa esseissään superrankkoja elämänkohtaloita ja nenäliinallekin oli käyttöä.

Olisin ehkä kaivannut myös enemmän naiskohtaloita ja ehkä joukkoon olisi voinut ujuttaa myös jonkun muun kokemuksia kuin näiden poikkeusyksilöiden. Näistäkin reunahuomioista huolimatta, upea lukukokemus (jota en voi sanoa Maggie Nelsonista, jonka luin seuraavaksi).

Maggie Nelson: Sinelmiä oli itselleni pettymys, pakkopullaa. En muutoinkaan ole näiden numeroitujen pikkupätkiä/aforismityyppisen kirjallisuuden ystävä ja varsinkaan kun se yhdistetään nimikuorrutukseen ja droppailuun. Jotenkin koko teoksesta tuli ”kyhäelmä” olo ja olkoonkin, että teos sisälsi paljon upeaa kuvausta rakkauden menettämisen tuskasta, kaipuusta, yksinäisyydestä niin nimien tiputtelu oli ärsyttävää. 

Myös kirjallinen idolini Rachel Cusk tuotti pienoisen pettymyksen. Rachel Cuskin Mykkäkoulu on jaettu kolmeen osaan ja ensimmäinen osa oli sitä parasta Cuskia, sitä mitä rakastan: upeaa arkirealismiin sekoitettua älykästä pohdintaa, luontevaa, luonnikasta ajatuksenjuoksua, josta tihkuu äly, viisaus, lukeneisuus, kirjoittamisen taito, havannointien terävyys. Myös aiheet (erityisesti perhesuhteiden jännittyneisyys, vanhemmuuden haasteet, eron jälkeiset kokemukset. 

Mykkäkoulu osoittautui itselleni piirun verran liian kokoelmanomaiseksi, sillisalaatiksi, sillä vaikka ensimmäisen osan omakohtaiset arkirealistiset esseet yhdistyivät löyhästi toisen osan esseisiin, mutta kolmannen osan kirjallisuusesseet olisivat saaneet löytää paikkansa jostain toisesta kokoelmasta (minun mielipiteeni). 

Toisinaan esseekokoelmissa on haasteena se, että niistä tulee tilkkutäkkimäisiä, sillisalaattikokoelmia, etenkin, jos useat esseet on julkaistu siellä sun täällä ja sitten ne raavitaan kokoon. Sellainen fiilis tuli, valitettavasti, Cuskin Mykkäkoulusta ja se harmittaa sillä Cusk on edelleen yksi suosikeistani, esseissäkin, erityisesti omakohtaisten arkielämän sulauttamisessa älykkääseen ajatteluun.

Itse kannatan enemmän teeman ympärille koottuja esseetulituksia, en "laitetaan nyt tänne kaikki nämä muutkin, on ainakin samalta kirjailijalta). Eli Mykkäkoulun loppuesseissä kaipasin palavasti  takaisin alun esseisiin, jotka itselleni olivat kokoelman parasta antia.