reissussa hipin ja feministin kanssa 

Eveliina Talvitie: Pieniä ilkeitä tarinoita. 2023. Minerva

Olen luenut Talvitieltä Sisko kävin vain uimassa ja Kunniaton mutta vapaa-teokset, joista molemmista (toisistaan kovin erilaisista) pidin todella paljon. 

Ja vaikka en ole lukenut Talvitien (enemmän) femistisiä kirjoja, tässä uudessa, Ateenaa tihkuvassa, todellakin, feminismi tihkuu. Ja hyvä niin. 

Tässä kirjassa on jotain raikasta. Ja terävää ja pirkullista ja totuudellista ja ironista. Olkoonkin, että lähtökohta-asetelma - äidin ja tyttären tulehtuneet välit, yli kuuden vuoden puhumattomuus ei ole uudenlainen tai erikoinen, mutta kiinnostavaa on se, miten Talvitie äititytärsuhdetta käsittelee ja mihin puitteisiin hän nykyhetken puhumattakaan takaumista, sijoittaa. 

Talvitie läpikäy äidin elämäntapahtumien, villin hippihuuruisen historian kautta niin feminismin liikkeet ja ideologian kuin täydellisen hipin elämänkaaren (Euroopassa).

Talvitien kieli on nopeaa ja terävää ja dialogi rehellisen pikkuilkeää ja rietastakin.

Sofia päähenkilönä oli värikäs ja monisärminen, uskottava 65-vuotias hipinretale (sanan rakkaudellisessa merkityksessä) ja teksti ikäänkuin sulaa alla. Imu on hyvä ja kirja nopea lukea, koska muistoja ja takaumia riittää. 

Talvitie on laittanut Sofian suuhun kaikenlaisen keskiluokkaisen kädenlämpöisen elämän irvikuvat ja eriyisen hykerryttävä, ja aika syvälle pistävä, on esim. länsimaisen keskiluokkaisen (suomalaisen) naisporukan joogaretriitin kuvaus (olen itsekin ollut aika monella, onneksi en kuitenkaan joogaohjaajan jaloissa cockerspanielina istumassa…).

Ateenan kuvauksista tuli valtava matkakuume, se oli tämän kirjan varjopuoli.

Äiti-tytärsuhteen luominen kirjeiden kautta oli kiva ratkaisu ja Talvitie kirjoitti yhteisen ymmärryksen, suvaitsevaisuuden löytymisen, hienovaraisesti ja henkilöilleen uskottavasti. 

Jotenkin tuntui, että kirjailija tiesi asiansa, feminismin ja hippilikkeen, reissut ja matkakohteet ja jos näin oli, hyvä niin, jos ei niin kuvaukset ainakin itselleni menivät uskottavina läpi. Juureton boheemi vapaan rakkauden huumassa elänyt hippiSofia Ateenassa kameransa ja hippikaveridensa ja päiväjuoppojensa ja vallankumouksellistensa kanssa kuullosti mielenkiintoiselle tyypille, Ateena visiteeraamisen arvoiselle paikalle ja Martastakin tuli loppua kohden pyörämpi ja täydempi kuva. 

Olkoonkin, että Sofia tuntee kirjan alussa, että tytär on hänen vastakohtansa - kunnollinen, uskovainen, täsmällinen ja tunnollinen kun taas Sofia nauttii elämästä aivan toisenlaisin lääkkein. Mutta, yhteys löytyy, ehkä tytär Marta ei enää pelota Sofiaa ja ehkä Martallekin tulee ymmärrystä äidilleen. Pidin siitä, millainen "erilainen" Sofia on, millaiseksi Talvitie on hänet kirjoittanut. Hahmo on uskottava olkoonkin, ettei mikään pullantuoksuinen helsinkiläsirouva olekaan.

Äidin ja tyttären välinen etäisyys poistuu, erilaisuudet kohdataan ja ymmärretään, suvaitaan. Se ehkä on kirjan yksi teemoista. Make love not war ja se on hyvä slogan tähänkin päivään.(Jotenkin Sofia vain 65-vuotiaana kuullosti pikkuisen nuorelle pelkäämään ja päivätasolla miettimään omaa kuolemaansa. Ei 65- vuotias niin vanha vielä ole (toki jos on ollut kuluttava elämäntyyli…).