uutta hybrigenreissäkin

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö. 2024. Tammi 

Jokin tässä teoksessa veti puoleensa ja se ohitti niin monta kovasti odottamaani ja ostamaani kirjaa lukipinossa. Hakkaraisen Marraseliössä tuntui olevan jotain erityistä ja olin oikeassa. 

Kirja on järkäle ja ensimmäiset sata sivua olin sekaisin - kuka kukin henkilöistä on, ovatko kaikki naiset yksi henkilö, etewneekö suhde siihen mihin pelkäsin (eteni), onko tämä autofiktiota, essee, mikä mikä mikä, mutta lopulta, luettuani, jotain ehkä ymmärsin. Luin loppuun, hyvä niin sillä nyt kun lukemisesta on jo aikaa, niin jäi myös mieleen, ei vain tullut ja mennyt.
En ole aiemmin lukenut Anna-Kaari Hakkaraiselta romaaneja mutta tähän outoon teokseen, (outo hyvällä tavalla) ihastuin. Romaani lähentelee (muodikkaasti?) esseetyyppistä miltei kirjoittajankaltaisen henkilön kautta kerrottua tarinaa, miltei pidäkkeetöntä pohdintaa, ajatusten pyörteistä virtaa, tajunnanvirranomaista tekstin poukkoilua, runsasta vuodatusta, ryöpsähtelyä, palaamista aiheisiin, huomioihin, jotka erikseen korostetaan, hyppäyksiä aika-ja henkilötasoissa (jolloin lukija saa olla tarkkana).

Salamarakkautta emme teoksen kanssa kokeneet, mutta kun olin tottunut teoksen rakenteeseen, päälleheittäytyvään runsauteen, ymmärsin jotain, jäin kiinni tekstiin, teemoihin, teoksen naisiin, vankeuteen, vapauteen, teemoihin lähisuhdeväkivallasta, vallasta suhteessa, oman itsen etsinnästä.

Juonta on vaikea tiivistää. On saari. On Ingmar Bergman. On Persona. On Gregmanin demonit. On Elisabet ja Alma. On Edit ja Ida. On Julia ja Magnus ja on nainen, Eva, kirjoittava nainen, hänellä mies, väkivaltainen mies, rakkautta himoa halua, tuskaa. Intertekstuaalisuutta yhden romaanin verran. Älykkyyttä, älyä, vaikeaselkoisuutta, oivalluksia, kuka nyt kukin on - kysymyksiä päässä, turhautumista, ja ihon alle hiipivää ymmärrystä siitä, että tämä kirja jää mieleen, nämä tunnelmat jäävät mieleen. Se mikä on varmaa, on että Marraseliössä kulkeudutaan ääripäästä toiseen. 

Ehkä he, nämä naiset, ovat erilliset henkilöt, ehkä he ovat kaikki yhtä ja samaa. Ehkä he ovat toistensa peilikuvat, toistensa puoliskot, päällekkäisyydet. Hakkarainen leikitteelee muodolla ja rakenteella, pyörittää kaikkien henkilöidensä tarinaa, sekoittaa, kieputtaa niitä yhteen, samankaltaisiksi, toisistaan erottumattomiksi erillisyyksiksi (ja veikkaan, että Eva on Julia - saatan olla väärässä, mutta onko sillä sitä paitsi mitään merkitystä).

On kyse vapaudesta. On kyse erillisyydestä. On kyse selviämisestä. Rakkaudesta. Niin, ja miltei pakkomielteenomaisesti Ingmar Bergmanista - ja Personasta. Ja Linnesttä, ja nuolihaikarasta, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulaa lävistämässä. Hämmentävää. Kiehtovaa. 

"Ehkä se meni näin: Edit päätti unohtaa Iriksen. Hän ajatteli: Minä pärjään ilman häntä. Minun on tutkittava, mitä olen ilman häntä. Ehkä hän myös ajatteli: Me emme voi elää yhdessä. Emme mahdu samaan ruumiiseen. Yksi sulkee pois toisen. Hän ajatteli niin. Hänestä tuli joku toinen, ja hän aloitti uuden elämän mahdollisimman kaukana siitä mitä oli ollut ennen, millainen, kuka. Hän ajatteli: Haluan luoda itseni uudelleen. Haluan unohtaa menneisyyteni. En enää ikinä halua, että joku toinen määrittelee minua tai minut. Haluan elää vapaana. En halua, että kukaan on riippuvainen minusta. En halua olla riippuvainen kenestäkään. En halua muistaa häntä, sillä kaikki hänessä muistuttaa minua vanhasta. Ajasta, jolloin en osannut piirtää rajojani. En voi muistaa häntä, en saa muistaa häntä. … Ja hyvin pian todella kävi niin. Kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa toisilleen. Kuin toisen olemassaolo olisi sulkenut toisen olemassaolon pois. He unohtivat toisensa, Alma ja Elisabeth. Iris ja Edit. Tai ainakin Edit. Niin saduissa käy. Sielu myydään vastapalveluksen toivossa. Hän sai sen. Uuden alun. Unohduksen. Hän pääsi irti. Kukaan ei sanonut mihin suuntaan katsoa, kumpi puoli kasvoista oli kuvauksellisempi, mitkä sanat pitää kuiskata ja mitkä huutaa."

Lisäväristykset sain katsomalla taas Ingmar Bergmanin Persona-elokuva (nähtävissä mm Katsomossa tämän vuoden loppuun). Ja Bergman-safari, jolloin kierrellään saaren kuvauslokaatiot ja Bergman veckan,jolloin Bergman ruoditaan ja analysoidaan (ja ylianalysoidaan) ja nämä ovat kehyskertomuksena (kuten osittain tässäkin teoksesa esiintyvinä) Bergman Island- elokuvassa (yksi lempielokuvistani!), jossa veckan ja safari ovat ikäänkuin elokuvan kehyksinä vaikkakin siinä elokuvassa myös elokuvakäsikirjoitetaan ja elokuvan sisällä "tehdään" toista elokuvaa. Monimutkaisen oloista, mutta myös Marraseliön lisäksi molemmista elokuvista vahva suositus.

"Personan varsinainen käsikirjoitus alkaa minäkertojalla ja jossain vaiheessa etsiminen muuttuu dialogiksi, monologiksi, Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta. Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa. Ingmarilla oli pimeä ja valoisa puoli. Hänen pimeää puoltaan asuttivat demonit, joista jokaisen hän oli nimennyt."