edelleen Seppälää 

Juha Seppälä: Hyppynaru. 1990. WSOY 

Luin juuri ennen tätä Hyppynarua Juha Seppälän kaksi novellikokoelmaa ja halusin edelleen pysytellä Seppälän kielessä.

Seppälä kirjoittaa hyvin ja kauniisti ilman laajaa kuvailua, tai makeilua tai kikkailua ja teennäisyyttä.

Seppälän kieli on taloudellista ja tehokasta ilman, että se on liian lakonista, tylsää tai tylppää.

Hyppynaru kertoo työttömyyteen ajautuneesta musiikkitieteilijästä, kitaransoitosta nuorena innostuneesta miehestä, joka ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä. Vaimo Anna voi huonosti perheen taloudellisesti ahtaassa tilanteessa. Mies hoitaa kodin ja lapsen ja pikku-Marin koulunaloituksen ja no, aika monta asiaa kotona, mutta Anna on tyytymätön ja eristäytyy miehestään, lapsestaankin, ja elää omaa työelämäänsä. Kotona vaimo nukkuu tai puhumattomana sulkeutuu kylpyhuoneeseen.

Miehellä on isätön ja äiditön lapsuus ja elämä, sillä äiti on jättänyt lapsensa mummun hoitoon ja äiti-poikasuhde on satunnaisten kirjeiden varassa. Poika /mies ei uskalla soittaa äidilleen, ei mennä tapaamaan ja kysymys isästä piinaa.Lopulta totuus isästä tuodaan esiin ja vaikka miehen elämä siltä osin helpottaa, ei vaimon kanssa ole enää yhteistä.

Ja loppu. Miten hieno, miten riipaiseva. 

Voih!

Tämä oli niin hieno. Ahdistava ja surullinen, alakuloinen mutta niin hieno. En taida olla ollenkaan "iloisen ja kevyenpirskahtelevan" kirjallisuuden osaaja, en lukijanakaan.

Rakastin tätä kirjaa, sen "juonta", sen vilahtelevia motiiveja, sen loppua.

Ja mitta - just hyvä (123 sivua).