Eila Pennanen: Mutta

Eila Pennanen: Mutta. 1963. WSOY

Eila Penannen (1916-1994)oli suomalainen (tamperelainen) kirjailija, kriitikko, esseisti ja suomentaja. Sanon tamperelainen, sillä Pennasen päätyö sijoittuu Tampereelle, nk. Tampere-trilogiaan Himmun rakkaudet (1971), Koreuden tähden (1972) ja Ruusuköynnös (1973).
Pennanen oli tuottelias (kuten kovin moni sodanjälkeinen suomalainen naiskirjailija - mm rakastamani Eeva Joenpelto, Marja-Leena Mikkola, Marja-Liisa Vartio, Helmi Hämäläinen…) ja aloitti uransa teoksella Ennen sotaa oli nuoruus (1942).
En kuitenkaan lukenut tällä kertaa mitään edellä mainituista, trilogiastakaan, vaan Pennasen kolmannentoista romaanin Mutta. Tässäkin romaanissa Pennasen kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin (kuten muissakin 1960-luvun teoksissaan) kantaa teemaa.

Mutta-teoksessa kirkastuu niin kaupungistumisen haasteet arkirealistisessa ajankuvassa kuin myös maaltamuuton vaikutukset irrallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukseen. Itse nautin kovasti Pennasen uskottavasta ja elävästä luokkaerojen kuvauksesta, näennäisen kertomuksen alta esiin tulevasta yhteiskunnallisista havainnoista, kritiikistäkin. Muutoinkin itseäni kiinnostaa kirjoitettu aikalaiskuvaus ja etenkin kotimaisessa kirjallisuudessa sotienjälkeinen uudelleenrakennuksen ja maaltapaon aika. Ne ajat, jolloin kaupungistumisen haasteet tulevat jo esiin. Pennanen kuvaa sodanjälkeisen juurettomuuden, irrallallisuuden tunteen, kaupungistumisen outouden, luokkaerot elävästi, hienovaraisesti, päälleviivaamatta.

Pennasen kertomus on luokkatietoisuuden ja aikalaiskuvauksen, yhteiskunnallisten teemojen lisäksi myös nuoren naisen kehityskertomus. Nuoren naisen kertomus, naisen, joka kompastuu omaan ylpeyteensä, haaveiden ja todellisuuden ja realismin törmäyspisteisiin. Pennanen on uskaltanut tehdä päähenkilöstään tympeän - ehkä pikkuisen tyhmänkin -tavallisen, haaveilijan, tunteissaan ja toimissaan vielä kehittymättömän nuoren. Nainen elää samaan aikaan menneen haamuissa, isän ja äidin haavoista vuotaen sekä omassa haaveessaan, pyrkimyksessään olla "parempi ja hieno". Päähenkilö, Anja Aheinen, pikkukaupunkilainen hakee pukeutumisellaan ja ulkonäöllään kaupunkilaisen roolia, omaa paikkaa samanlaisena, osana muita.

Kaiken aikaa Anja ajelehtii, kulkeutuu päämäärättä työpaikasta toiseen, miehestä toiseen, ajatuksentapaisesta toiseen, tunnetilasta toiseen. Anja siivoaa työkseen käyttää päivänsä seurusteluun työnantajiensa kanssa, itseään ylemmän "luokan" rouvien kanssa. Kokee alemmuutta ja samanaikaisesti halveksuu työnantajiaan.

Anja ei oikein saa elämästä kiinni. Hän puhuu ja suunnittelee aloittavansa "kunnollisen elämän", että hommaa itselleen alivuokralaishuoneen sijaan yksiön, jonne ottaa kuusivuotiaan poikansa Paavon. Niinpä. Mikään ei tietenkän toteudu.

Paavon isä Mikko on juopotteleva kirjoittaja/kirjailija/maisteri. Naimisiinmenoa eivät nämä kaksi melko saamatonta saa aikaiseksi, usein satunnaiset tapaamisensa päätyvät kaljalasin ääreen kapakkaan, yöksi yhteiseen sänkyyn.

Paavo, poika, on viettänyt elämänsä maalla sijoitettuna perheeseen, jossa on Paavon lisäksi ollut useita kasvattilapsia. Nyt kuitenkin hoitopaikassa tapahtuu jotain, ehkä jokin seksuaalinen tapaus, joka järkyttää pienen pojan maailmanjärjestyksen, mielenrauhan ja Paavo siirretään psykiatrien tutkittavaksi sairaalaan. Anja käy katsomassa lastaan (enemmän pakotettuna kuin omasta halustaan), mutta ei saa kiinni äitiydestä. Mikkokaan ei kunnostaudu isyydessään.

Anja elää rahaa vippaillen ja vähittäiskaupan kautta keskittyy vaatettamaann itseään, näyttämään hauskalta ja kauniilta. Sattumankaupalla, kuten moni muukin asia Anjan elämässä tapahtuu, Anja tapaa Anteron, joka tavallaan ihastuu naiseen, lupailee kihlajaisia, avioliittoakin, asuntoa, rahaakin mutta mistään ei oikein tule valmista. Ajelehtimisen lopuksi, tai jossain kohtaa ajelehtimista (sillä saattaa olla, että Anjan elämä ei hyvistä aikeista huolimatta muutu ainakaan kunnolliseen tai kunnialliseen suuntaan) Paavo siirretään takaisin maalle. Lopulta Anja sotkee suhteensa siivouspaikkoihinsa, on tyhmänylpeä ja hortoilee jälleen kerran irrallaan, juurtumattomana ja paikkaansa löytämättömänä.

Pennanen osaa kuvata sodanjälkeisen juurettomuuden, irrallaan olemisen tunteen, kaupungistumisen ja sen tuomat haasteet, luokkaerot ja tyhmänylpeän, tympeän päähenkilön.

Mutta-teos on upea kehityskertomus nuoresta tytöstä, joka kompastuu omaan ylpeyteensä, haaveiden ja todellisuuden ja realismin törmäykseen.