kun kirjailija haastaa

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu. 1986. WSOY

”Opi tykkäämään ittestäs. Tanssi varjos vieress ja pidä lystiä. Tanssi aina auringonpaisteessa, jottei varjos haalistu."

Rakastan Eeva Joenpeltoa. Joenpelto, kuten moni sodanjälkeinen moderni vahva naiskirjailija saa teoksilleen kunnioitukseni, ilman kysymyksiä tai epäilyjä. Olen ahminut jo vuosikymmeniä sitten kaiken lempikirjailijoiltani ja nyt kun aika kuluu, vuosia, vuosikymmeniä, luen kirjoja uudelleen, uudessa elämäntilanteessa, uudenlaisessa tietämyksessä ja ehkä laajemmassa ymmärryksessä elämästä. Ehkä ymmärrän enemmän, ehkä löydän eri tasot, ehkä teksti puhuttelee eri tavoin.

Nyt halusin Joenpellon sisko ja sen veli-asetelmaan, vahva nainen/heikko mies-asetelmaan,sukusalaisuuksiin ja sodanjälkeinen aikalaiskuvaukseen, maalaiskaupunkiin. halusin ja sain mitä halusin.

Jottei varjos haalistu ei todellakaan ole Joenpeltoa helpommasta päästä vaan ehkä yksi vaikeimmista teoksista (päästä sisään),väittäisin. Joenpellon rakenteellisten ratkaisujen, kitsaasti lisätietoa (siitä pinnan alla kytevästä) antava teksti kiusoittelee lukijan kanssa, venyttää tekstin jännitteen äärimmilleen. Olin koetuksella, myönnän, mutta en ajatellutkaan luovuttavani sillä se, missä Joenpelto ei koskaan petä - vaikkei se pinnan alla oleva aukeaisikaan heti - on voimakas henkilökuvaus, sydämeen asti porautuvat henkilöt, itsekkäät, epämiellyttävät, kiinnostavat, eri ikäiset hahmot haavoineen ja arpineen.

Niin nytkin.

Jännite-piilevä valtava sukuriita, sukupolvien ajan kytenyt, kosto, sukuhauta, itsemurha, näännyttäminen, häpeä ja perinnönriisto avautui ja Joenpellon tarina oli niin vahva, niin vahva.

On eläinlääkäri, Julius, työlleen omistautunut, naisiin ja viinaan menevä, mukavanleppoisa mutta aseidenkätkijä, kotona ollessaan jurottava mies, viisissäkymmenissä. Painoa on jo tullut, vaimo lähtenyt kaverin matkaan. Vaimo jätti jälkeensä pojan, jota hoitaa Juliuksen isosisko, eläköitynyt opettaja Erika, kärttyinen pystypäinen suoraviivainen pitkä luiseva naisihminen.

Joenpelto kirjoittaa moraalittoman kappalaisen, rovastin, joka murustelee uskoaan, siitä melkein luopuu, uskon ja uskonnollisuuden raja-aidat, kirkon ja uskonnon kovuuden mutta ennen kaikkea Joenpelto kirjoittaa sydänverellä vanhuuteen kalleellaan kaatuvan naisihmisen maailmantuskan, rakkauden isään ja isoisään, merkityksellisyyden ja oikeellisuuden kaipuun, rakkauden veljeen, osaamattomuuden nuoren pojan kanssa olemiseen.

Kaipasin juuri tämänlaisen tekstin pariin, voimakkaisiin henkilöhahmoihin, moraalin ja uskon, kirkon ja kirkollisen uskonnon haastamisen pariin. 

Sain enemmän kuin halusin.

Tämä on täydellinen.

”Elämän ankaruudessa on sen komeus”