äiti, tytär ja puhumisen vaikeus

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. 2023. Johnny Kniga. Suomentanut Jaana Nikula, 2022 Kaffe med mjölk 

ovin usein en lue ihan upouusia trendikkäitä (?) kirjoja, niitä, joita instagramin kirjagram työntää feediin, joita Goodreadsissa kovasti luetaan. pidättäydyn yleensä näistä erossa ja tartun niihin sitten kun hype on ohi ja tavallaan ilman liikoja vaikutteita voi itse lukea rauhassa, keskittyä tekstiin ilman ylimääräpörinää, mutta nyt luin tämän Kaffe med mjölk / Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. 

Tässä teoksessa kiinnosti erityisesti se, että teos on kirjailijan esikoisteos ja toisaalta kiinnnosti erityisen paljon teoksen tematiikka (äidit, tyttäret, puhumattomuus, pakotava tekijä, joka muuttaa kaiken). 

Teoksen heti ensi sivuilta alkaen lukukokemukseen luiksersi Hila Blum-tyyppinen klangi. Tunnelmassa oli jotain samaa kuin teoksessa Kuinka rakastaa tytärtään ja toki aihe - äidin ja tyttären kykenemättömyys sanoittaa tunteitaan toisiaan kohtaan, menneisyyden puhumattomat avoimet hiertävät ja mukanakulkevat haavat, osaamattomuus näyttää tunteita olivat molemmissa kirjoitta kovin samanlaisia. Muitakin yhtymäkohtia on, sillä tässäkin tytär pakenee lapsuuttaan ja äitiäänkin, toki ei niin dramaattisesti kuin Blumin teoksessa. 

Äiti jää Jällivaaraan ja tytär muutta 1313 kilometsirin päähän Tukholmaan, opiskelee oikeustiedettä, asuu tukholmalaisesti ja pienesti ja säntillisen siististi. Äiti tulee tapaamaan tytärtään, juodaan kahvia ja äiti polttaa tupakkaa, voi huonosti, pakoilee visiitin syytä.

On siis äiti, pohjoisessa. Äidillä on talo ja talossa uusi miesystävä. Ei ehkä kovin kummoinen muttei kuitenkaan väkivaltainen kuin Tilda-tyttären isä. Äidillä on myös isä, palvelukodissa jo, dementoitunut. Äidillä on psykiatri, joka on antanut äidille tehtäväksi kerta loppuvaiheessa olevasta aggressivisesta syövästään. Äiti pakoilee sanoja, tyttärelle kertomista ja ystävä patistelee.

Äiti lähtee tyttären luo Tukholmaan ja takaumin kerrotaan tyttären ja äidin yhteistä elämää, Tildan lapsuutta ja toisaalta, ennen kaikkea, ärsyttävyyteen asti jahkaillaan ja kierrellään ja tuskaillaan eikä äiti kykene kertomaan syövästä tyttärelleen. Pelkoa ja tekosyitä riittää; paikka on väärä, sanat eivät tule ulos, on liikaa läheisyyttä, just ihana hetki, just huono hetki, etäisyyttä. Kaikki tekosyyt kunnes on pakko.

Pidin tästä kirjasta vaikka - olkoonkin syöpäsairas - olisin kyllä ravistellut äitiä, että kerro nyt !!! ja oikeastiko kun äiti, kuvailun mukaan oli jo miltei ihmisraunio, tytär ei huomaa mitään, huomaa äidin sairautta???!!!???  Irtoilevia hiuksia? Törröttäviä luita? Roikkuvaa harmaata ihoa? Hikistä ihoa? Sairauden hajua?

Vai onko todella niin, että ihminen pakoilee totuuta, ei halua nähdä läheisen lähestyvää kuolemaa vaikka se on niiiiiiin lähellä. Ehkä, mutta hienoinen hämmennys luikerteli lukukokemukseen, liukui rajalle, joka toi tekstii epäuskottavaa säiettä ja pikkuisen vaivasi lopussa mutta toisaalta äidin sairauden tuntemusten kuvailu oli todenmukaisen oloista, hienoa. 

Hyvä hyvä esikoisteos.