matkalla itseen

Joel Haahtela: Marijan rakkaus. 2024. Otava 

"Pian nukahtaisin ja kulkisin aamuyön läpi, heräisin uudessa kaupungissa ja toisessa todellisuudessa, päivässä joka oli jäänyt kesken kaksikymmentäviisi vuotta sitten."

"Joskus sekunti saattoi kestää vuosikymmeniä ja maailma mahtui kämmenen alle. Sellaisten hetkien varaan voi rakentaa kokonaisen elämän, ne kannattelivat ihmistä kaikkein vaikeimpina aikoina. Ja silti: muistaminen oli aina jakamista, ja yksinäiset muistot kuihtuivat, kuin syksyn tullen putoilevat lehdet."

"…menneet tarinat muuttuivat hetkiksi, joiden tapahtuminen ei koskaan päättynyt: ne irtosivat ajan ja paikan kahleista ja olivat läsnä yhtä lailla eilen, tänään ja kaikkina tulevina päivinä."

Marijan rakkaus on Joel Haahtelaa omimillaan. Teos on Haahtelan konseptiin kirjoitettu kokonaisuus.

On melankoliaa, miltei harras tunnelma, kiireettömyyden tunne. On vaeltelua, oivaltamista, muistelua, intertekstuaalisuutta, älykästä esseemäistä pohdintaa, taideteoksia (enemmän kuin taidehistorian luennoilla), maalauksia ja niiden tulkintaa, eurooppalaisia kaupunkeja, juna-asemia, matkustamista. On kaivattu kuollut isä, vaikea (ja tässä tapauksessa miltei olematon ) äitisuhde.

Taas päähenkilö on mies (kirjailija), on rakkaus naiseen, joka katoaa, jota mies ei unohda. Nainen on mysteeri ja ensikohtaamisen, hullaantumisen jälkeen nainen ilman selitystä, äkkiarvaamatta katoaa ja mies etsii ja etsii ja sitten, vuosikymmenten jälkeen, uusi arvaamaton tapaaminen ja uudelleen kaikki on taas läsnä.

Ja kuten Haahtelalla (aina), teoksessa henkilögalleriassa läsnä on taide, suuret maalarit, maalaukset, niiden tarinat, symboliikka. Läsnä on, kuten aina, uskonnollisuus, kirkko, Raamatun tarinat ja kertomukset. Ensitapaamisessa seksintäyteinen maailma, suljettu, ikuiseksi säilötty. Unenomaisuus, muistot todellisuus totuuden ja valheen sekoittuminen.

Ja taas liikutaan.

Matkustetaan junassa, kohdataan junassa, erotaan junassa. Nenässään voi haistaa päärautaieasemat, eteläisen Euroopan väkijoukot, tunkan. Kuulla melun.

Tämä mies, kirjan mies (ehkä jo aiemmista Haahteloista tuttu) rakastaa naista, joka paljastuu joksikin muuksi. Nainen on kuvitelma, unelma, valhe. Ehkä myös siksi, kaikkien näiden valheiden alla henkilö jää (lukijalle, minulle)epmääräiseksi, vaikeasti ymmärrettäväksi, epämiellyttäväksikin, myös teos jää elokuvamaiseksi, kohtauskoosteeksi, kädenlämpöiseksi. Ja vaikka mies on haaveilussaan ja vaeltelussaan ja etsinnöissään tuttu Haahtelan teoksista ja siksi ehkä helpompi ymmärtää, hänkin jää etäälle.

Ihailen Haahtelaa, edelleen ja pidin tästä teoksesta, sen kielestä, vaikken siihen rakastunutkaan sillä luulen, että uuvuin taidehistorian luennon alle ja harmistuin, ehkä petyinkin, konseptinsa toisteisuuteen samaan aikaan toivon, että ehkä teksti, tarina kulkeutuu mukanani, ainakin jonkin aikaa.

”…en osannut erottaa kuvitelmaa todesta, eikä kukaan muukaan osannut. Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin. Tai oikeastaan se oli jotain paljon pahempaa: se oli kuoleman ja toivottomuuden maailma. Vain kuvitelmat pitivät meidät hengissä. Tämä elämä lepäsi yhtä paljon kuvitelmien kuin hänen hellimänsä unohduksen varassa."