runous jäsentää kun muu on liikaa

Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. 2024. WSOY

Yksi lempinykyrunoilijoistani, jonka uutta kokoelmaa olen odottanut. Nyt se on täällä. 

Muutama vuosi sitten luin Pietarisen Yksin ja toisin-kokoelman (2018) ja rakastuin Pietarisen runouteen, sen helppoon vaikeuteen, monikerroksellisuuteen, tiheään ilmaan ja samat tuntemukset seurasivat seuraavassa, kokeellisemmassa (?) kokoelmassa Lukematon (2021).

Näiden Pietarisen runojen myötä innostuin itsekin taas kirjoittamaan runoja, kokoelmaa, pohtimaan sanottavaa, tarinaa, runon kautta.

Nyt vihdoin tuli Pietraisen uusi kokoelma, tämä Sitruunahappokierto (jossa ei ollut niin kaunis kansi kuin kahdessa edellisessä kokolemassa), jonka ahmin heti. 

Nämä Pietarisen koskettavat runot sydämessä voin taas yrittää eteenpäin nyt kun lukeminen muuten ei mylleryksen keskellä onnistu. Mutta, lupaan itselleni, että palaan näihin runoihin vielä uudelleen, kun on enemmän kaistaa.

Mutta kokoelmasta: Tunnistin tässäkin kokoelmassa Pietariselle ominaisen filosofisen tavan havannoida, kirjoittaa havainnoistaan, runojensa hienouden, taidokkuuden.  Osa runoista ei tavoittanut minua, vaikka ei kai koskaan ihan jokainen runo kokoelmassa soita niitä herkimpiä kieliä, joten palaan näihin vielä uudelleen, mutta halusin ottaa itselleni ikuismuistoksi muutaman upean, koskettaneen runon:

Ei ole enää omaa ja vierasta, vain kaksi vastarantaa.

Sinä jossain sen ulottuvuuden reunamilla, joka syntyy kun ne kahden tyhjän peilin tavoin loputtomasti heijastavat toisiaan."

Sisälle oli unohdettu valo, jotta seinät näkisivät toisensa, jotta lattia ja katto eivät unohtaisi toisiaan.

Jotta tämä muistaisi olevansa koti, kun tänne joskus tulee takaisin."

Ei se toistu, vaan heijastuu: sinä ohitit sen, nyt se tulee sinua vastaan.

Pilvet eivät liiku, ne kelluvat taivaalla. On niin tyyntä, etteivät ne löydä ainuttakaan ilmansuuntaa."

"Kun vuosien jälkeen palaa takaisin, kaikkea on vähemmän, mutta mitään ei puutu. Kaadan öljyä säiliöön ja sitä valuu mereen:

Peltikatto rankkasateella, kaikki mahdollinen siinä oleva tieto. Kaikki mahdollinen siinä oleva hiljaisuus, kun sade loppuu, sitä on niin paljon, että on sanottava jotain, ja juuri kun on sanomassa, tuuli ravistelee oksia."

"Alkaa sattumasta ja päättyy siihen, mikä on välttämätöntä. Päivä on korkealla, se nousee yhä lähemmäs aurinkoa, kiertää meidät kaukaa. On vaikea löytää kadun varjoisaa puolta.

Ei ketään siinä edessä, pelkkä tyhjä terassi. Tarkistan kellonajan, pari minuuttia yli. Tarkistan viestistä paikan nimen, tämä se on. Tarjoilija nauraa ja kertoo, että niitäkin on kaksi."