Valtava hinku voimakkaaseen ilmaisuun, joten olen nyt viime viikkoina kulkenut Helvi Hämäläinen (1907-1998) rinnallani.

Luin Hämäläisen teoksen Kaunis sielu. (2001, WSOY), joka oli voimakas, raadollinen, raaka, hieno ja kärsimystä ja värejä tulvillaan. 

Kaunis sielu on Hämäläisen esikoisteos (20-vuotiaana kirjoitettu) vaikkei sitä vuonna 1927 julkaistukaan vaan vasta v. 2001.

Kuten aiemmin lukemieni Säädyllisen murhenäytelmän ja Kadotettu puutarha-teoksen (joita molempia rakastin rakastin rakastin) kanssa kävi, oli vaikea pysyä järjissään, sillä Hämäläinen vyöryy päälle, ja siihen on vain altistuttava, otettava vastaan. Pullikoida ei kannata eikä pohtia mitään liikaa lukiessa muutoinkaan. Kaunis sielu oli, kahta mainittua, lyhyempi mitaltaan mutta myös vielä voimakkaammin (nuorta) raivoa ja tuskaa täynnä.

Kaunis sielu oli siis tykistystä ja tulitusta sivu sivun jälkeen. Jo ensimmäinen rivi tipautti huumaavaan kuumottavaan ja tuliseen tekstiin.

Kirjan päähenkilö, nuori nainen pohtii murhaisiko hän miesystävänsä ja miten hän murhan tekisi. Miesystävä on naimisissa, mutta nainen ei míeti aviovaimoa, ei perheen lasta. Hän haluaa murhata miehen ja lopulta - tadaa - murhaakin ja päätyy pidätetyksi, tietenkin, mutta näyteltyään enemmän sekopäistä kuin onkaan, päätyy sairaalaan, ja lopulta kuolee traagisista traagisimmin kuvattuna kauhkotautiin Kallion kaduille. Nainen on salaisesti ihastunut naiseen, naisiin ja haaveilee eroottisesti naisista ja se saattaa olla syy miksi tätä miltei sata vuotta sitten kirjoitettua teosta (1927) ei julkaistu ennen kuin vuonna 2001.

Kaunis sielu sai siis odottaa julkaisuaan 74 vuotta ja Hämäläisen uralle mahtui yhden jos toisenkin teoksensa julkaisulykkäys ja lopulta, murskakritiikin alla?; Hämäläinen myös itse päätti lopettaa kirjallisten tuotteidensa tarjoamisen kustantamoille 1960-luvulla. Usein siirtäminen tai kielteinen julkaisupäätös liittyi Hämäläisen teoksien aiheisiin ja tematiikkaan (samansukupuolinen rakkaus kovin usein kuten kaiketi myös Kaunis sielu-teoksessa, jossa naispäähenkilö fantasioi eroottisin ajatuksin samansukupuolista kanssaihmisistään…, skandaalimaiset aiheet, liian tunnistettavat hlöt…kuten Säädyllisessä murhenäytelmässä ja Kadotetussa puutarhassa)ja kun lukee Hämäläisen (hänen itsensä tiukkaan kuratoitua)elämää niin päiväkirjoista kuin kirjallisesta tuotannostakin, on helpompi ymmärtää teoksia, muttei julkaisupäätöksiä (sillä eikö kirjallisuuden kuulukin ravistella???).

Luin siis Kaunis sielun, josta pidin, jota rakastin ja vihasin, ja sen lisäksi luin Sukupolveni unta (1987, WSOY), josta osa runoista jäi koskettamatta, koska hyppäsin raskaimpien yli. Oli niin paljon sotaa, isämaallisuutta ja kuolemaa ja kärsimystä. Kaunis sielu tavallaan täytti tuskakolon ja oli vaikea ottaa vastaan lisää niin voimakkaita tunteita. Kuitenkin, Sukupolveni unta on ja oli ansiokasta runoutta, ymmärrän sen ja jäin ajatukseen,että Hämäläinen oli kovinkin aikaansa edellä, sillä runous on kirjoitettu viime vuosituhannella usean vuosikymmenen aikana ja temaattisesti eri osiot olivat edelleen puhuttelevia ja valitettavan ajankohtaisia. Kokoelmassa on runoja, joiden aiheet iskeytyvät suoraan ytimeen. On keskitysleirit, tuhotaanko Eurooppa?, runo John F. Kennedylle, Spandaun leireistä, Thomas Jeffersonille, Itämerestä, luonnon surusta, puiden kuolemasta, on runoja Lapin valkeista öistä.

Sukupolveni unta  toi Hämäläiselle Finlandia- ja Eino Leino-palkinnon vuonna 1988.

Mutta, kolmen luetun romaanin ja runokokoelman jälkeen Hämäläinen alkoi kiehtomaan myös henkilönä. Kuka näiden värikylläisten ja raivokkaiden teosten takana on mietitytti, mutta onneksi hyllyssä oli Suvi Aholan Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi (2023, WSOY).

Kaunis sielu-teoksen kanssa samaan aikaan olen lukenut (oivallisia joogablokkejakin :-))Ritva Haavikon toimittamia Helvi Hämäläisen järkälemäisiä päiväkirjoja Ketunkivellä, päiväkirjat 1907-1954 (1993 WSOY) sekä Päiväkirjat 1955-1988, (1994 WSOY).

Suvi Aholan teos alkaa sanoilla "Kirjailija Helvi Hämäläinen (1907-1998), jos kuka, oli epäluotettava kertoja." Siksi onkin vaikea tietää, mikä Hämäläisen sanomisissa tai elämässä lopulta on "totta" mikä valhetta, sillä, Hämäläinen saattaa manipuloida "totuutta" ja muistamistaan ja toisaalta hän myös hän otti tietoisiakin riskejä teoksiensa teemoissa ja mm henkilögalleriassa, joten… Rohkeuden puutteesta Hämäläistä ei voi syyttää ja luettuani nyt jonkin verran hänen elämästään, ehkä tiedän hänestä jotain ja samaan aikaan mietin, tiedänkö hänestä mitään. Toisaalta millään tuollaisella ei ole mitään merkitystä, vain kirjallisuudella ja kirjoillaan. 

Hämäläisen erikoislaatuisesta ajatusmaailmasta voi onneksi siis kuitenkin lukea päiväkirjoistaan ja nyt myös Aholan teoksesta, sillä se ei pelkästään kokoa elämäkertamaisesti Hämäläisen elämää kronologisesti, mutta tarkastelee Hämäläisen elämää ja kirjoittamista teemoittain. Ahola myös tuo lukijalle teemoittain ovallisten esseidensä oheen Hämäläisen kirjoituksia, niin proosaa, lyriikkaa kuin päiväkirja-ja kirjeotteita, joiden kautta kyllä pystyy näkemään vilahduksia Hämäläisestä, joka kuitenkin - uskon näin - antaa teoksissaan ja päiväkirjoissaan itsestään julki vain pienen pienen viirun. Saan kaikesta - päiväkirjoista ja Aholan teoksesta - ymmärryksen, että Hämäläinen oli tarkka siitä kuvasta mikä hänestä jälkipolville jää ja siksi esim päiväkirjat ovat melkoisen kuratoituja.

Helvi oli rohkea nainen, sanansa ja kynänsä (kirjoituskoneensa) terävämpi kuin miekka ja aikaansaava ja tehokas ja omalakinen ja kuvia kumartamaton ja inhimmillinen ja häikäilemätön ja hankala ja avoin ja sulkeutunut hän oli myös