Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. 2023.Otava.

Ihan alkuun rakkaudentunnustus: rakastan Joel Haahtelan kirjoja. Trilogia - Adelen kysymys (2017), Hengittämisen taito (2020) ja päätösosa Jaakobin portaat (2022) ovat kulkeneet matkassani vuosia, rauhoittaneet säntäilevää mieltä, rauhattomuutta. Trilogia, olkoonkin kaunaokirjallista fiktiota, on minulle ehkä sitä mitä rukous voisi tuoda, mitä rukous voisi olla. On jotain, mikä voisi asettua mieleen, pysäyttää kuin meditatiivinen mantra.

Ja nyt, Haahtelan uusin, Yö Whistlerin maalauksessa, jatkaa lukukokemuksessa trilogian tiellä. Odotukset olivat (banaalisti sanottuna) taivaissa ja lukukokemuksen jälkeen (edelleen, banaalisti) taivaissa. 

Rakastin. 

Mutta, jostain syystä - omasta asettumattomasta mielentilasta kai - en aluksi päässyt teokseen kiinni. Sanat ohittivat ymmärrystä ja turhauduin. Tiesin, että tässä, tekstissä, on pakko olla enemmän. Enemmän kuin vain silmissä vilahtavat sanat, kääntyvät sivut. Kahdeksannen luvun jälkeen päätin aloittaa alusta. 

Ja toinen kierros, paremmalla keskittymisellä, ehkä asiaan tarvittavalla paneutumiselle, todellakin avasi rakoa, josta sanat pääsivät sisään ja lopulta lukiessa sanojen paino asettui kohdilleen. Muistin, millä tavoin Haahtela on taitava ja itselleni erityinen kirjailija. Miltei fyysisesti tunsin, kun sanat toivat rauhaa ja vapautta. Kuullostaa kirjoittaessa omaankin korvaan oudolle, miltei liian hengelliselle kuvaukselle kaunokirjallisesta tekstistä, mutta Haahtelan teksti todellakin on minulle lähellä hengellistä kokemusta, lumousta. Niinpä, tekstin lukeminen sopiikin erityisen hyvin illan hämyisiin hetkiin, aamun sarastukseen. Haahtelan lukemiseen ei minulle sovi  kahviloiden hälinä, ei taustamelu. 

Teoksessa kertoja, päähenkilö, mies, luulee, ettei elä vuotta pidempään. Mies päättää lähteä saattamaan valmiiksi perhoskirjaansa kauas, eristyksiin, Yorkshiren rannikolle venäläisemigranttiystävänsä luo. Sergei, ystävä, on perhoskerääjä, ulkomaailmasta sivuun astunut yksinäinen mies, muistoissaan elävä. Kertoja työstää päivisin perhoskirjaansa vanhalla painotekniikalla ja iltaisin nämä kaksi miestä viettävät yhdessä aikaa, avaavat mielessään ja toisilleen elämänsä muistot, ne kipeimmätkin. 

Uskoisin, että teoksessaan Haahtela kysyy, kyseenalaistaa ne kivijalat, muistot ja totuudet, joiden varaan kukin elämänsä rakentaa. Haahtela puhuu myös vapaudesta, mielestä, sen rikkoutumisesta, omaan maailmaan uppoamisesta. 

Yö Whistlerin maalauksessa tarina, aiheet, motiivit palvelevat taitavasti monisysistä kokonaisuutta, valittua tematiikkaa, teemoja. Niitä teemoja, joita juuri kokemuksen vahvuuteen nojaten, olivat niitä, joita (tietämättäni) tarvitisin. Toisaalta, jouduin myös pinnistelemään, sillä Haahtela yhdistää tarinaansa, teoksen juoneen niin paljon intertekstuaalisia elementtejä, joita varten joutuu pinnistelemään, ehkä joutuu googlelta kysymään…

ja kaikesta huolimatta, tai ennen kaikkea juurikin näistä syistä, Haahtelan sanat, lukuisat kysymykset, vastauksetkin tuovat minulle rauhaa. 

En voisi toivoa enempää.