pärnussa kuin pariisissa

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. 2024. Otava

kokoelma ajatuksia. 

häiriötila. poikkeustila. 

rakkaussuhde. 

"Iltamyöhällä kun olimme tanssineet itsemme uuvuksiin, hakeuduimme rannalle kimmeltävän tähtitaivaan alle. Taivas oli niin kuin loistelias katto­kruunu olisi laskettu alas. Rakastavaisuuteen kuuluu tunteiden istuttaminen. Tietoinen hakeutuminen tilanteisiin, joita muistella jälkeenpäin. Oikeastaan juuri muistojen rakentelu on varsinaista rakkauden työtä. Vähättelevä suhtautuminen humpuukiin, kuten kuutamoihin, on vain oman viehätysvoimansa epäilyä. Kerätä muistoja, Juhani vastasi, mutta myös ilkeyksiä ja laimin­lyöntejä. Ensimmäiset auttavat ikävöimään, jälkimmäiset selviämään ikävästä."

Hiekkalinnat on rakkausromaani. Välillä kiinnostava, välillä pikkuisen tylsä. Vähän niin kuin rakkaussuhteet ovat. 

On nuori nainen, parikymmentä vuotta vanhempi naimissa oleva mies, on moottipyörä, arkkitehtuuria, veneilyä, tupakkaa, vetelehtimistä, loppumatonta aikaa, keskusteluja, kiivaita hetkiä, himoa, halua, seksiä, riitoja, mököttämistä, kaipausta, piilottelua, pettämistä, jahkailua, pelaamista, puhumista ja puhumattomuutta, katoamista (kuukaudeksi, noin vaan, puhutun viikonlopun sijaan) ja sitten…

"Istumme aamiaispöydässä. Juhani on hyväntuulinen, kaataa kahvia, lukee sanomalehdestä sotauutista ääneen. Tuntuu kuin herkkyys väliltämme olisi mennyttä ja sen tilalla sopimus keveästä yhdessäolosta. Sinä katosit, annoit minun odottaa, mutta aiot olla korvaamatta kärsimyksiäni. En sano mitään. Oletan että syytökseni välittyvät ilmankin. Ehkä Juhani ajattelee kärsimysten jollakin julmalla tavalla kuuluvan tällaisiin suhteisiin. Olen valinnut kärsimykseni ja saan kantaa sen. En voi kuin yhtyä Juhanin hyväntuulisuuteen. Keveys on aina julmuutta. Me kuitenkin kuolemme."

En täysin ymmärrä hahmojen motiiveja. Toki on hiekkalinnat, väliaikaisuus, häiriötila, poikkeustila ja rakkaus, no, sen nyt on mitä se on. Kesälempeä. Horjuvaa ja haurasta kuten elämäkin, mutta katoamiset ja takaisinottamiset… eli ärsytyskynnykseni täyttyy,

Jatkan lukemista, kiinnostaa mihin Viikilä tämän vie? 

Suhde loppuu, tietenkin (koska hiekkaiset linnat, mutta…?) käy niin kuin usein käy. 

(…kunnes tulevat ne viimeiset luvut)

Ja sopivin välein Viikilä kirjoittaa (mediaseksikkäästi) tekstiin seksiä, rajua pikkuisen sadomasokismin kanssa flirttailevaa seksiä ja kirjasta puhutaa, kohutaan ja kirja myy? Koska seksi myy? Koska ilman kohuseksiä tämä olisi ollut tavallinen rakkaustarina pintaraapaisuna ? Mutta ei tämä ole seksikirja. 

Teos on kuitenkin (olkoonkin ne muutamat naintikohtaukset/seksi) tyylikästä, intellektuelli.

Ja laskelmoitu?. 

Mutta

Rakenne on näppärä, kiva, tasoineen. 

Nainen on kirjailija, rakkaussuhde on myös ainesto uuteen romaaniin. Intertekstuaaliset viittaukset lisäävät lukijalle useampia tasoja. 

Viittaukset naisen isään avaavat isähaavaa, rakastaja kun on isän ikäinen. 

Mutta

Viikilän teksti ei missään kohtaa ole tylsää tai terätöntä. Rivit ovat loppuun asti mietittyjä ja hiottuja mutta sellaisella noncahalant-tyylillä, että teoksen henki on chic, pariisilaisen välinpitämätön, töykeä, selittelemätön, taiteellinen, pikkuisen rähjäinen, filosofoiva( ja ehkä
ärsyttävän opettava ja toteava ja neuvova).

Lukijaa kuljetetaan sinne ja tänne. Teksti on lyhyttä fragmentaarista ja siten helppolukuista mutta olankohautuksella tästä ei pääsee. Jos lukee huolimattomasti, ei tästä saa mitään "tapahtumien" lisäksi ja loppupelissä tapahtumian, no, niitä on aika vähän. Pitää siis lukea tarkkaan, keskittyä (ja jaksaa ne aforisminkaltaiset toteamukset, viisaudet) ja 

tietenkin 

lopussa on käänne, mullistus, yllätykset vuosikymmenien jälkeen ja kaikki luettu muuttuu.

Olen viime aikoina nähnyt monta upeaa elokuvaa joiden tunnelma on vienyt elokuvateatterista pois, pois Helsingistä, siirtänyt jonnekin muualle. Ja tässä kirjassa parasta on elokuvamainen tunnelma, leijuva savunhämyinen,lobbyjazzmainen ajaton lipuva tunnelma, sama tunnelma kuin elokuvateatterissa, tunnelma kuin ihanassa hitaasti etenevässä elokuvassa (kuin past lives kuin perfect days kuin us and them kuten drive my car) ja tunnelma on irti tästä hetkestä, välitilassa, irrallinen omasta olemisesta.

Vaikka teksti on fragmentaarinen, välähdyksenomainen, lyhytkappaleinen, se jatkuu ja soljuu, ja etenee ja jotain uudenlaista tähän kirjaan Viikilä on taas tavoittanut. Viikilän ehdoton etu on se, että hän ei toista itseään, ei junnaa paikallaan, kirjoita yhtä ja samaa. ei. Hän uudistaa. itseään. kirjallisuutta. teoksiaan. 

Hurmaannuin tästä puoliväliin asti ja sitten kypsyin Juhaniin, aika ärsyttävään mieheen ja mietin, miksi nainen, nuori ja jotenkin iättömäksi kirjoitettu, on kiinni tässä valehtelevasaa herkänahkaisessa pettäjässä, joka leikkii valtapelejään, pönkittää vanhenevaa keski-ikäistä itseään kikkailuin. 

Mutta. Teksti on jollain tasolla hyvin viisasta ja siksi pidin tästä. 

Pidin paljon vaikka en ehkä ymmärtänyt kaikkea, en varsinkaan lopusta ymmärtänyt kaikkea mutta ehkä ymmärsin sen mitä piti ymmärtää mutta en voi sitä tietää ja lukutuntemuksen mukaan tiedän, että pidin tästä, pidin teoksen tunnelmasta paljon, pidin sitä minne se minut vei.

Palkittinko lukeminen?

Palkittiin.

Tämä on tosi hieno teos.