Tämä kirja on hyvin erikoinen. Sivuja ei ole kuin reilut 120 ja tuntuu, että viimeistä kymmentä sivua, jolloin siis samaan aikaan sekä alkaa tapahtumaan että kaikki päättyy, kehitellään se ekat 110 sivua. 

Jotenkin, kivasti, on odottava tunnelma, tylsääkin ja upea uhan tuntu koko kirjan ja lopulta rätisee!!! 

Mutta lyhyesti: On Colin ja Mary, pariskunta, yhdessä seitsemän vuotta. Asuvat erillään, Marylla kaksi lasta, Colinilla ei. Mary joogaa, ylpeilee lapsillaan, Colin on kaunis mies (ja tämä sanottiin 120 sivun aikana valehtelematta kymmenen kertaa). 

Tapahtumapaikkana on mystinen ja mysteerinen, kuuman kesähelteen peittämä labyrintti, Venetsia. 

Koko teoksen yllä leijuu (upea) uhka. 

Vaikka aurinko paistaa, viini on hyvää, on upeita palatseja ja piazzoja, Maryn ja Colinin loman yllä leijuu jokin outo ja eritoten se outous leijuu paikallisen Robertin ja hänen vaimonsa Carolinen yllä. 

Jotkin tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta - että, kyllä joo, näin voi käydä, että lomalla joku paikallinen /ystävällisyyttään lyöttäytyy lomailijoiden seuraan, mutta tämä Robert todellakin lyöttäytyy, kertoo oman lapsuutensa kokemukset, pinaavan sadistisen isän, kostonhaluiset sisarukset, oudot kiellot ja miltei sadomasokistiset rangaistukset perheeltään. 

Ja yhtäkkiä Mary ja Colin ovat Robertin linnassa, kotona, josssa Robertiakin oudompi vaimo, jota Robert pahoinpitelee (tekevätkö Colin ja Mary havaittuaan asian mitään - eivät!) ja Robert, tuosta noin vain iskee nyrkillä Colinia vatsaan ja homma jatkuu drinkeillä ja kevyellä jutustelulla. 

Outo viba siis.

 Ja jotain outoa on tässä tavalllisessa pariskunnassakin. 

Välillä he rakastelevat huoneessaan päiväkausia putkeen tuskin pysähtyen syömään ja toisinaan he ovat etäällä, irti toistensa ajatuksista ja vartaloista.

 Ja Venetsia - onko se tosiaan noin labyrinttimäinen… ? No, ehkä liioittelua juonen tehostukseksi.

Mutta viimeiset reilut kymmenen sivua!!! Neroutta, oksettavaa, kuvottavaa ja briljantti uhan kliimaksi. 

Tämä kannattaa lukea itse.

ja P.S. Ian McEwan on hyvä, olkoonkin , että McEwanin kieli on toisinaan outoa tässä kirjassa. Välillä pilkahtelee neurous, välillä lauseet ovat kummallisia, jotenkin tekotaiteellisia, mutta loppujen lopuksi juoni ja sen kliimaksiin kuljettaminen - upeaa.

Mielestäni, muutoinkin, McEwan on epätasainen tuotannossaan. Osa kirjoistaan saa minut hurmioon (Sovitus, Rannalla) ja sitten osa on kammottavan tylsiä kikkakokoelmia tai outoja aiheita, joihin en pääse millään kiinnni. 

Tämä Vieraan turva oli siellä kiinnostavan puolella.