jupiseva ukko

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. 2011. Otava

Hyvin omituinen ja ihana "pieni" teos! Olen lukenut Carlsonilta yhtä vaille kaikki proosateoksensa (en pseudonyyminimellä Mari Lampinen kirjoitettuja Anni-nuorten kirjoja kuitenkaan).

Rakastin hulvatonta teosta Eunukki (2020) ja pidin kovasti paljon myös (hyvin omituisesta) teoksesta Herra Darwinin puutarhaa (2009). Varsinkin Eunukkia ihalin. Teksti oli monitasoista ja näennäisen keveyden alle oli piilotettu paljon viisautta. 

Ja kuten William N, myös Herra Darwinin puutarhassa päästiin omituisen päähenkilön kautta näkemään ympäröivän maailman kummallisuuksia. 

Tässä teoksessa, William N. Päiväkirja, Kristina Carlson on mennyt William Nylanderin, ihan aidon oikean henkilön, tutkijan, nahkoihin. Nylander oli, todellakin, hyvinkin erikoislaatuinen jäkälätutkija 1890-luvun lopun Pariisissa.

Herra jupisee, todellakin jupisee (paljon, koko ajan!) ja paheksuu pariisilaisia, Pariisin kiihkeäksi muuttunutta elämänmenoa, elämää Pariisissa, jossa enää vain Luxemburgin puistosta löytää jäkäliä.

Mies kummeksuu nykymaailmaa (ja siinä mielessä onko siis lainkaan omituinen tai omalaatuinen?), muistelee menneitä, halveksuu tiedeyhteisöjen jäseniä Suomessa. Kirjaa ja muistelee elämäänsä, kalkkiviivoilla jo olevaa. 

Tämä vastarannankiiski, viimeisinä elinvuosinaan Pariisissa, nauttii ulkona auringon lämmöstä, kituuttaa sisällä kylmissään, värjöttelee kosteassa ja pimeässä asunnossaan ja sinnittelee, kunnes hiipuu työpöytänsä ääreen. Lopussa herralle suotuisia henkilöitä maailmaansa on vain entinen apulainen, ruoka-avun tuoja ja sisko, ranskankielen opettaja, jolle kirjoittaa kirjeitä Iisalmeen. 

Kiinnostava teos, mieluisa teos ja jatkaa Carlsonin tyyliä asettautua jonkun ihmisen nahkoihin, omaksua jonkun todellisen ihmisen hahmo, elää hänen (väritetty) elämäänsä. Biofiktiota, ehkä, mutta kauniisti kirjoitettu ja terävästi rajattu.

Ja ah ja voih miten nautinnollista oli lukea jupinaa, vanhan ukon paheksuntaa (ja aika paljon, liikaa! löysin itseäni myös paheksumassa yhtä jos toista)  ja miten ikävä tätä lukiessa tulikaan Pariisiin!
Tämä oli sanalla sanoen ihana.(Ja tuon örmyn kärttyisen ukon kuolema tuntui menetykselle, surulliselle, niin elävästi hänet piirrettiin eteen.)

Pidin tästä kirjasta todella todella paljon ja seuraavaksi haluan lukea Carlsonilta Finlandia-palkitun Maan ääreen. Myös Hämärän valo: Runoja (1986) kiinnostaa!