ei kenenkään maa

Cristina Sandu: Vesileikit. 2019. Otava.

"Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen."

Cristina Sandu on minulle upouusi kirjailijatuttavuus ja miten upea oli tämä (kliseisesti) kokoaan suurempi teos. Vesileikit on Sandun toinen romaani ja nyt tunnen suurta tarvetta lukea esikoisromaaninsa Valas nimeltä Goliat, niin upea oli tämä Vesileikit.

Teoksen kronologisesti etenevää tarinaa rytmittävät kertomuksen naisten, vedessä aikaa viettävien tupakkatehtaan tyttöjentarinat, hetket heidän elämästään.

Naisten elämäntarinat - Anitan, Pauliina, Sandran, Bettyn, Ninan, Lidian - Sandu kirjoittaa lukijan eteen kuin lyhytelokuvan. Kertomukset naisten elämästä ovat eleettömiä, tiiviitä, upeaita viiltoja. Koskettavia.

Kaikki mikä naisten elämästä kerrotaan, kirjoitetaan esiin, ei ole hätkähdyttävää, shokeeraavaa. Sandu ei kirjoita vain niistä elämää suuremmista käännekohdista tai murtumakohdista, joka palauttaisi naisen lähtökuoppiin vaan osa tarinoista ovat vain hetkiä naisen elämästä ja siksi juuri arvokkaita. Sandu kertoo siitä, miten eri kulttuureista liikutaan uusiin, tuntemattomiin, miten naiset sopeutuvat, miten törmäävät. Ehkä onnistuvat uuteen astuessaan, ehkä kompastelevat.

Elävät ja jatkavat elämää.

Ja mikä on tämä maa, josta naiset lähtevät, nämä vedet, joissa naiset viettävät aikaansa? Ehkä paikka on löydettävissä kartalta, ehkä se on vain jokin mennyt, olotila tai muisto.

"Maan kauneus oli ainoa kauneus, jonka tytöt tiesivät. Kaupungin ylpeät betonitalot, sinikupolinen luostari, sotien muistomerkit ja kiviset Leninit, joita ei kaadettu menneen valtakunnan hajoamisen jälkeen. Tehtaiden profiilit kasvoivat öisin valtavina ja mustina talojen ylle. Kaduilla kuljeskeli puluja ja koiria. Kaupunki kuului myös niille. Kaupungin ympärillä vihreät ja keltaiset pellot, kylät pikkumökkeineen, metsät, niityt, joet. Mutta maassa vallitsi hiljaisuus: miehet olivat suurimman osan vuodesta poissa ja lähettivät kotiin kirjeitä ja paketteja ja tulivat joskus itse käymään, jos heillä oli ylimääräistä rahaa ja heidän ikävänsä kasvoi liian suureksi."

Kertomus kuljettaa tytöt kohti uutta:

"Kesän edetessä heidän liikkeissään alkoi olla jotakin määrätietoista ja aggressiivista, kuin kyse ei olisikaan enää ollut pelkästä viihdyttävästä leikistä. He muokkasivat vartaloaan säälimättömästi. Heidän ihonsa painui mustelmille. He juoksivat joenrantaa monen mutkan verran. Vedessä he yrittivät taipua uusiin asentoihin, välillä kädet, välillä jalat vedenpinnan yläpuolella. Ehkä he kuvittelivat olevansa tähtiä, enkeleitä tai hulluja lintuja. Joskus he tarttuivat toistensa käsiin ja jalkoihin ja väänsivät niin lujaa, että oli ihme, jos mikään ei katkennut. Nilkat halusivat ojentua mutta taipuivat. Kellumaan pyrkivät vartalot upposivat auttamattomasti, kuin jokin vetäisi niitä pohjaa kohti. He kirosivat rintojaan, kuin juuri ne tekisivät kellumisesta mahdotonta. Tytöt koettivat pysyä veden alla yhä pidempiä aikoja. Vaikutti siltä kuin he yrittäisivät hukuttautua siinä onnistumatta. Kun kaikki olivat vedessä vain kädet näkyvillä, oli aivan kuin he rukoilisivat, ja siinä oli jotakin kauhistuttavaa."

Kunnes "Eräänä aamuna tytöt tekivät sen: he painuivat joenpohjaan ja jäivät sinne." Ja kun on kilpailun aika, tyttöjä ei enää ole, he eivät esiinny, he eivät kilpaile, he lähtivät.

Olen sanaton. Tämä kirja on upea. Cristina Sandu on upea.

Upeat tarinat, ohihivelevät sanat osuvat hitaasti, viileästi ihoon ja lopulta tunkeutuvat ihon läpi, jäävät sen alle olemaan.

Rakastin tätä kirjaa.