nuoren naisen tie

Aulikki Oksanen: Tykkimiehen syli. 1968. Kirjayhtymä

Ensikohtaaminen Aulikki Oksasen romaanitaiteeseen.

Olen tutustunut Oksaseen lähinnä lyhytprosaistina ja lyyrikkona, mutta nyt siis Oksasen esikoisromaani, joka (hyvin tyypillisesti (nais) esikoiskirjailijalle?) on nuoren naisen kehityskertomus, tytön kasvutarina lapsuudesta aikuisuuden rakkauteen, pettymyksiin, harhailuun, välinpitämättömyyteen, sydänsuruihin, kaipaukseen, tyhjyyteen.

Eletään 1960-lukua ja Oksanen kirjoittaa Lauran tarinaa.

Kohtaukset, Lauran minä-muotoon kirjoitetut fragmentit elämästä, ihmissuhteiden välähdyksenomaiset kohtaamiset ovat kuin puolihuolimattomia huomautuksia, joihin ei tartuta, joita ei syvällisesti taustoiteta tai selitetä puhki.

Ihmisiä tulee ja menee, (ja välillä selailin sivuja taaksepäin tyyliin, kukas hemmo tämä nyt olikaan, mutta aina ei tiedä, aina ei kerrota, ei voi tietää onko tämä tyyppi sellainen, joka jää tarinaan, onjo joku, jolla on merkitystä) etenkin Lauran ollessa jo opettaja(n sijainen), aikuinen, suhteessa jo naimisissa olevaan itseään vanhempaan mieheen.

Laura ei tyydy puolilämpimään suhteeseen "kunnollisen" insinöörimiehen kanssa vaan kaipaa ja kerta toisensa jälkeen hakeutumalla hakeutuu tämän naimisissa olevan miehen luo. Lauran perhettä ei myöskän kuvata tarkemmin mutta annetaan ymmärtää, että äidille Lauran kihlauksen purku kunnollisesta pojasta oli järkytys, mutta Laura haluaa seurata tunteitaan, hän ei voi niitä ohittaa, hän ei niitä halua ohittaa.

Pidin kirjasta koko ajan enemmän ja enemmän. Alussa tunsin lukevani tekstiä jotenkin etäältä, mutta kun totuin Oksasen tyyliin, huomasin kiinnittyväni siihen, etenkin niihin kauniisiin lyyrisiin kohtiin, taustakuvaukseen, paikantamiseen.

Pidin tästä, siitä, että kaikkea ei pureskella läpi. Pidin ajankuvauksesta, tekstin reikäisyydestä, siitä, että välähdykset olivat kuin muistoja. Ehkä olivat totta ehkä ei. Pidin siitä, miten Oksanen oli kirjoittanut hienon hahmon kulkemaan Lauran rinnalle. Se toi outoutta, syvyyttä, rosoakin.

Uskon, että tämä teos on ollut ilmestyessään jonkinmoinen kohuteos. Kyseessä on kuitenkin nuoren naisen kirjoittama kirja nuoren naisen ja vanhemman naimisissa olevan miehen rakkaussuhteesta, satunnaisesta irtoseksistä, tyhjyyden tunteesta. Ehkä tässä on myös vielä aika nuoren kaupunkilaisen Suomen tunnelmia, urbaania tyhjyyttä ei kuitenkaan Hannu Salaman, Alpo Ruuthin tai vaikka Eila Pennasen tyyliin. Jos jokin verrokki pitäisi mainita, niin aikalaisensa Tytti Parras ja Jojo ja ehkä Hyvinkasavatettu tyttö, tulee tästä teoksesta mieleen.