nobeltasoiset novellit

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. 2015. Otava. 

Rakastin näitä! voi Väisänen miten hän onkaan taitava!

Ah millaista kirjallisuutta, kerrontaa, kieltä, havaintojen tarkkuutta.

Olin aloittanut Väisäsen kokoelman lukemisen ennen Helsingin Kirjamessuja ja petyin kun en kuullutkaan kirajiljahaastattelua, olkoonkin, että keskustelu olisi ehkä liikehtinyt Antero-sarjassa (joka menee lukupinoon) ja tai uusimmassa, Märkä turbaani-teoksessa. 

Rakastan novelleja. 

Lyhytproosastakin pidän mutta nämä, tämäntyyppiset pikkuisen pidemmät novellit ovat erityisen upeita.

(vielä kun osaisi itse samanmoista joskus, onneksi aikaa on!).

Teoksen takakansi tietää kertoa, että kertomukset (siksikö Väisänen näitä kokoelman maailmoja kutsuu?) ovat omakohtaisia. Olkoon niin, mutta ainakin ne on kerrottu niin, että lukijan, tai ainakin minun, sieluni lepää.

Kertomuksissa lukija pääsee matkustamaan sillä kertomuksissa kuljetaan niin Suomessa, Ranskassa kuin New Yorkissakin, kaikki matkustaminen, nämä paikat, ovat todennäköisesti kirjoittajalle omakohtaisia, mutta tarinat, kuin astuminen Väisäsen tarjoamaan maailmaan, se oli ihanaa. 

Jos olisi pakko ja pitäisi mainita suosikkikertomukseni, niin kokoelman aloittanut (kai sitä Antero-tarinaa) Itse tehty viili jo kamppasi minut hienoudellaan. Miten loistokasta kieltä, tunnelmat ja paikat kuin itse olisin niissä mukana ja Väisänen todellakin vangitsee jo kertomusten ensimmäisillä riveillä.

Tiiviissä kertomuksissa, novelleissa, ei ole aikaa lämmitellä tai maalailla turhuuksia ja novellien tapaan lukija astuu saman tien Väisäsen kirjoittamaan maailmaan - eikä halua sieltä pois. 

Toinen, erityisen upea kertomus oli teoksen viimeinen, Ilotulitus. Väisänen kuvaa upeasti vanhenevan, elämässään ja muiden elämässä sivuraiteilla äänettömästi elävän, puoliteholla liikuskelevan naisen elämän ja tunteet elävästi uskottavasti. Tarinan alku ei anna osviittaa sen lopusta ja miten hienon kuvan, lyhyelokuvan, Väisänen olikaan tuohon tarinaan kirjoittanut (kuten useimpiin muihinkin).

Muutamia muita mainitakseni - 

Guapalupen ihme oli erikoislaatuinen kertomus isoäidistä Angelique Mariesta ja huomaamattaan "sateenkaaren pähän osuvasta Pierre Tresorista, joka kerta toisensa jälkeen, sattumanvaraisesti melkein, sai kultasuonen juoksentelemaan jalkojensa alle". 

Brooklynin korkeimmassa kohdassa oltiin Brooklyn Heigtsissä ja vanhaa pornografiaa harrastavan herrasmiehen kotona, New Yorkissa oltiin myös kertomuksessa, jossa päähenkilö oli sukupuolenvaihdosleikkauksesta haaveileva ikääntyvä sekatavarakauppias. 

Oli myös kroonista masennusta sairastava entinen sähköasentaja, nykyinen sairaseläkeläinen, Kouvolasta, jonka tytär loistaa Lapsikokki-tv-ohjelmassa.

Neljän lauseen viesti katsotaan läheltä Ranskan armeijan merivoimia, vaimoa rannalla.

Väisänen kuvaa myös pianonvirittäjän pojan, jokma kähmii ja vilpin avulla etenee elämässään "menestystä hakeva ei koskaan saa hyväksyä toiseksi parasta". Pojasta tulee ylimieleinen keikari, työtävieroksuva, joka kirjoittaa esseen ja lähtee sitä Bergeniin lukemaan. Huikea tarinankuljetus! Ah! 

Jotain todella ranskalaista Väisänen oli tallettanut novelliin Ennustuskortit, joka kertoo lounais-ranskalaisen ranskalaisen, töykeän kassatyöskentelijän Marie-Christinen tarinan, jolla on kotonaan kesy harakka ja jossain välissä Väisänen kuljettaa lukijan myös Oskaan, Japaniin. 

Aikamoinen kavalkadi, jos en sanoisi. 

Nobeltasoa. Ehdottomasti