hanko, villa doris, laivat, stockmann, aurora

Aura Nurmi: Leijonapatsailla. 2020. Otava.

Ihana.

Kuuntelin ensin, koska kirjailija itse luki kirjan ja rakastin kirjailijan ääntä. Lukijan (siis kirjailijan) ääni oli miltei meditatiivinen ja ihana ja teos, se oli ihana myös.

Mutta koska erityisesti säeromaanissa on sekä kiinnostavaa että inspiroivaa nähdä teksti, se, miten se on aseteltu, miten se on haluttu esittää, rytmittää, miltä se näyttää visuaalisesti, luin. 

Lukemisen jälkeenkin kaikki oli edelleen ihanaa, sillä tähän teokseen (itselleni ihan uusi kirjailija) oli saanut tiivistettyä tunnistettavaa nuoren tytön nuoruutta, kasvua, tuskaa, kipua, hapuilua, varmuutta.

Huomaan, että en osaa kirjoittaa tästä kirjasta sen vaatimalla raikkaudella, joten siteeraan montaa kohtaa kirjailijan sanoin, sallinette: 

Teos alkaa näin:

"Roikotan päätäni junassa kuin maata kohti kallistuva tatti. Voin pahoin ja oksennan Hanko Pohjoisen asemalaiturille. Porottaa. Kannamme matkalaukkuja ja patjoja raiteiden toiselle puolelle, sinne missä tavalliset työtätekevät hankolaiset asuvat. Tänä kesänä pääsen kerrostaloon asumaan. Ei enää vessattomia ja vedettömiä vinttihuoneistoja. Ei telttailua ilman makuualustaa tai makuupussia. Äiti on hankkinut kesäksi yksiön. Vuokra-asuntoamme ei ole kalustettu. Katselemme hiljaisina valtavia verhottomia ikkunoita ja jaamme sovussa nukkumapaikkoja. Meitä on seitsemän ja olen lapsista vanhin. Aurinko tunkeutuu yksiöömme niin kuin nämä ihmiset minun alueelleni. Teen pesän vaaleanpunaiseksi kaakeloituun kylpyhuoneeseen, jossa leikkaan kynsiä ja höylään kuivia sääriäni. Kun ukki poikkeaa muutaman viikon päästä 15-vuotissyntymäpäivilleni, hän katsoo pitkään äitiäni ja sanoo, että etkö sinä saatanan ämmä keksinyt mitään muuta lapsillesi."

Jo lähtöasetelmassa on tiivistettynä jo kaikki. 

On teoksen päähenkilö, nuori tyttö, perheen seitsemästä lapsesta vanhin.

On äiti, on ukki, se tärkeistä tärkein, rakkain. 

On Hanko, on kesä, on köyhyys.

Perhe asettautuu Hankoon kesäksi. Kaikki ei todellakaan ole hankolaista kesäidylliä ja kun tytär saa äidiltään potkun selkään, hän lähtee pois, vapauteen mutta sitä ennen tulee juhannus, valkoinen vene ja vasta sitten, ehkä, vapaus:

"Villa Doris – Huoneita saatavilla – Rum Rakas päiväkirja. Äiti on lähtenyt kaupungista! Käyn aurinkoa kuumempana. Kauppakassi sulaa sormiin. (Nuudeleita ja keksejä.) Vapaus on Appelgrenintien mittainen vapaus on vauvanvärinen tapetti, jossa on solkia vapaus on keraaminen pesuallas jossa voin huuhdella kasvoni seison sisäänpäin muljahtaneen matkalaukkuni seurassa jotain niin kaunista kuin oma hotellihuone."

"Olen koko kesän kirjoittanut ja lukenut, mutta tänään mieleni on huvikumpu, kerään katseita kuin kärpäsiä. Kokoonnumme illan tullen leijonapatsailla ja ratsastamme niillä, kunnes sannan sällit kiinnittävät meihin huomiota. Tepsii aina. Ennakoin ihastuvani tänä yönä. Mies pitää minua syleilyssään ja sanoo rakastavansa kesäsadetta, olemme harrastaneet seksiä auringonnousuun saakka. Hän kuiskaa korvaani: minä voisin joutua vankilaan tästä."

"Minä olen syypää minua voi syyttää tästä minä halusin sitä minä tein sen aloitteen minä olen lukenut yhdynnän anatomiasta kirjahyllyjen välissä ja työntänyt etusormen syvälle nieluuni"
"minä olen opetellut huohottamaan kauniisti rytmissä, joka myötäilee sinun liikkeitäsi minä olen opetellut polvistumaan kuin geisha siirtämään muiden tarpeet omieni edelle olen opetellut maalaamaan naamani minä olen opetellut"

…

Ukki kuolee. Siitä kirjoitetaan niin kauniisti, että kun oman isän kuolema painaa omaa rintaa, oman ukin kuolemakin asettuu siihen lisäpainoksi.

"Vien sinisiä kukkia sellofaanissa haudalle. Kuljen mustissa kuin musta kukko, kukaan ei pysäytä minua. Pappi lukee väärin nimeni ja vainaja kieltää isäni nimen ja isäni unohtaa minun nimeni ja äitini kiroaa minut. Kaupunki joka on pelkkää hautakivien tomua pelkkää vettä ja pelkkää metsää köyhyyttä ja ökyä historia puettu jäätelökesään."

…

Konfirmaation jälkeen tyttö työskentelee äitinsä kanssa laivasiivoojana mutta elämän keveyttä ei löydy. 

"Linjalaiva. Kuusi päivää myöhemmin Alan tehdä laivasiivoojan työtä. Punainen sanko ja moppi lohduttavat minua, pitävät mieleni kiireisenä, selkäni kumarassa mutta pystyssä. Työvuorolistaan merkatut nimikirjaimeni kertovat, että olen jollekin vielä olemassa. Hyttinne on siivonnut AN, nauttikaa puhtaudesta ja raikkaudesta!"

… kunnes "Kun muutamia kuukausia myöhemmin herään Auroran mielisairaalasta ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen, alan etsiä puhelintani hätääntyneenä.”

…

Ja loppusanat:

"Olen jättänyt jälkeeni ihmisiä, joiden tiedän kärsineen. Olen kääntänyt kipeästi päätäni. Tämä ei koske minua. Minusta on kasvanut omahyväinen ja yksinäinen aikuinen. Suurin meriittini on kirjallinen vilpittömyys. Olen satuttanut teksteilläni äitiäni, eivätkä sisarukseni kärsi nähdä minua. Olen itkenyt menneisyyttäni loputtomia tunteja. Hakannut päätäni vasaralla, sillä se on ollut seinään lyömistä tehokkaampaa. Kutsunut itseäni nimillä. Koettanut päästää itseni päiviltä. En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan, mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja."

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta kirjailijan kirjoittamin tekstipalasin. Kirjoitin toisellakin tapaa, mutta siitä ei tullut hyvä.

Ei ehkä näinkään tehtynä, mutta se mitä halusin sanoa, on se, että tässä teoksessa nuoren tytön olemuksesta, ajatuksesta, miellyttämisenhalusta, kauhusta, tyhjyydestä, surusta, kaipuusta, ilon häivähdyksistä on kirjoitettu todenmukaisen oloisesti, rehellisenoloisesti, uskottavasti, kauniisti, raikkasti ja ihanasti.

Tämä oli hieno teos. Kiitos. 

Odotan, että pääsen lukemaan lisää Aura Nurmea.