kaiken näkevät tytön silmät 

Riitta Jalonen: Hula-hula. 2003. Tammi 

"Kenkäkomero ja rengas olivat minun vartijoitani. Komero piti minusta kiinni ja rengas nosti ylemmäs yli puiden latvojen vaaleansiniselle taivaalle."

Hula hula on Riitta Jalosta parhaimmillaan. 

Tarina on lapsen yksinäisyydestä, siitä miten tyttö aikaansa viettää. Miten upeasti Jalonen on taas lapsen maailmasssa, kuvaa lapsen ajan viettoa, ajatuksia, ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä kotitalossaa,josta rahapulassaan vanhemmat ovat vuokranneet tilaa ulkopuolisille. 

Hellä- tyttö tutkii kotitalossaan asuvien vuokralaisten ilmeitä ja eleitä, miettii ja katselee elämää ja maailmaa yksin. Yläkerrassa asuu vanha nainen, se, jota Hellä kutsuu mummokseen ja Reino, joka aamuisin lähtee näkkileipätehtaalle työhön vaikkei sinne menekään vaan lopulta mies päätyy vanhainkotiin (vaikka ei häntä ehkä vanhuus vaivaa). Olohuoneessa pitää majaa kaupunginorkesteirn oboisti ja pasuunansoittaja. 

Ja kun äidin tukka syttyy joulukuusen kynttilöistä tulee, tukka leikataan ja värjätään ja äiti ilmottautuu Marilyn-kilpailuun, jossa voittaa toisen palkinnon. Isä mölisee öisin ja äiti opiskelee lopulta itselleen uuden ammatin. Hän lähtee saattohoitamaan ihmisiä päivätolkuiksi ja Hellä jää taloon ilman äitiä, ilman rutiineja, ilman sääntöjä. Onneksi Hellällä on ystävä vaikka ystävälläkin on omat haasteensa - äiti, joka juo ja on masentunut ja synnyttää lapsen, jota ei halua. 

Jalonen kirjoitaa lapsen hämmennyksestä ja merkityksen etsimisestä upeasti.Riitta Jalonen on mielestäni nyt siinä, missä hän on parhaimmillaan. Fragmentit vievät Hellä-tytön elämää eteenpäin, henkilökuvat piirtyvät hennoin varmoin vedoin. Muutamalla sanalla Jalonen kykenee luomaan tunnelman, asettamaan lukijan eteen erityisesti tässä teoksessa, uskottavan kuvan lapsen ajattelusta, sen hypähdyksistä, sen turvasatamista.