rakkaus viha kateus vääryys paha sota velvollisuus

Minna Rytisalo: lempi. 2016. Gummerus 

En usein lue samaa kirjaa moneen otteeseen, mutta Minna Rytisalon Lempi kestää lukemista, moneen kertaan.

Luin sen taas. Olin matkalla ja suljin arjen pois, muun maailman pois.

Ja taas, yhä vaan, Rytisalon upea, ylivoimainen taito taivuttaa sanat, kertoo tarinan, jota lukee kuin proosarunoa, kuin runoa. Episodit loistavat kuin timantit. Kirkkaasti, kimaltavat pienessäkin valossa, öisessä kuun valossakin.

Lempi on - mielestäni - Rytisalon upein, voimakkain, kaunein teos.

Muistan, kun luin kirjan heti sen ilmestyttyä ensimmäisen kerran.

Muistan sen tunteen miten pidätin hengitystä, miten tuskin uskalsin lukea, pelkäsin, että se loppuu, pelkäsin mitä tulee esiin. Miten selviää Viljami, miten Lempi, Elli ja Sisko.

Muistan, miten tarina aukeni mieleen, kuvina silmiin ja miten Viljamin syttyvä arasteleva rakkaus syttyy, pakahduttaa Viljamin mielen, minun mieleni. Rytin lauseet, miltei aivan liian kauniit, liian koskettavat, yhä vaan, tälläkin kerralla, kertovat Viljamin rakkauden, tulevaisuuden ohuet haaveet, syvän kadotuksen. Vihan, surun. Rytisalon "sotaromaani", kuin muille opiksi kirjoitettu kuvaa pakahduttavasti miten sota katkaisee alkaneen yhteiselämän aivan liian ohuet langat.

Voin vain ihailla (rakastaa ja kadehtia) miten Rytisalo kuvaa miten Elli, tuo nuorenparin arkea helpottamaan otettu pikkupiikanen muutamalla rivillä syöksee Viljamin meren pohjaan, suon vellovaan maastoon, josta mies, olkoonkin voimakas ja elämänsä alussa, tuskin pääsee ylös.

Rytisalon yhä lyyriset, kauniisti muotoillut katkeruutta ja vihaa tihkuvat lauseet kertovat miten tuo pikkupiika, milrei näkymätön tuo Lempin avuksi otettu, on Lempin tuho ja tuomio.

Lapsi syntyy, se, jolle on jo otettu kaveri, kulkeutuu paidan alla sotaa pakoon ja lopulta saa uuden äidin, tämän äidin roolista sivuun jätetyn naisen, saa Ellin, rakkautta ja pahuutta täyteen ahdetun Ellin ja kun sota, vihollisesta ystäväksi ja takaisin muuttaa Siskon elämän kulun, tarinaan aukeaa taas kerroksia, monia ja pakahduttavia, kun Sisko, teoksen kolmas näkökulmakertoja, avaa oman tarinansa vuosikymmenten takaa.

Jätän juonen valoverhon taakse, sillä tämä kirja kannattaa lukea (ihan hiljaisuudessa, kuin muilta salaa, upoten).