Lutunen koira vai lällymies
pillereitä sekoilua vihaa
Johanna Frid: Haraldin äiti. 2024. WSOY. suomentanut Sirje Niitepöld. alkuperäisteos Haralds mamma. 2023.
Toinen koirakirja (ensimmäinen oli Nunezin Paras ystävä).
Ja taaskaan, vieläkään tämä ei ole koirakirja, ei lainkaan ei sinnepäinkään ei missään nimessä.
En lue takakansitekstejä. Useimmiten, silloin kun vielä luin niitä, ne olivat pettymyksiä harhaanjohtavia surkeita aivan liian tiiviitä oppikirjan ( näin kirjoitat tiiviin takakansitekstin 4-5 lausetta max) tai sitaatteja jonkun lehtiarvostelusta, jonkun kirjagrammaajan postaustekstistä, jonkun bloggaajan tekstistä tai jos hyvä säkä käy vaikka Oprahin tai Reese Witherspoonin huudahdus ' kerrassaan häikäisevä'.
Tämä kirja oli häikäisevä ja häiritsevä ja kammottava ja hieno.
Ja vaikka lempeää koirakirjaa hain, en sitä saanut, mutta luin loppuun vaikka viime aikoina nyt kun isä on osastolla ja koputtelee oviin, jotka kohta avataan ja aika on rajallista, minullakin, olen jättänyt aika korkean pinon kirjoja tänä keväänä juurikin noiden harhaanjohtavien takakansitekstien takia kesken, alkumetreille, lopettamatta, postaamatta. Niin paljon kerrassaan keskinkertaista väljää liian tekotaiteellista ja kikkailevaa harhaanjohtavaa tylsää jne ja niin, sitten luin tämän, en koirakirjaa lainkaan vaan kirjan Haraldista, joka on kuin lempeä luttunen kultainen noutaja luonteeton lässyvätys, äitinsä napanuorassa kiinni, överikäyttäjä, ärsyttävän vetelä. Ja niin, kirjan minäkertojan poikaystävä/avomies.
Lukiessani olin miltei shokissa. Näin paljon vihaa, päänsisäistä vihaista aggressiivista dialogia väkivaltaa aivan liian paljon yli hilseen menevää lääkkeiden väärinkäyttöä huumeita vittuilua pahoinvointia ihmisvihaa vihaa Malmötä kohtaan ja rakkaussuhde jonka mielekkyyttä ja mahdollisuutta koossapysymiseen oli mahdoton ymmärtää.
Ja samaan aikaan…
En ehkä ole hykerrellyt näin paljon lukiessa pitkään aikaan! Kirjoittajan kynä on terävä, satiiri mustaakin mustempaa, havainnot osuvia, hahmot äärilaidoissaan upeita.
Asetelma on oivallinen.
On Harald, nelissäkymmenissä, huumevierotuksestta tulossa Pohjois-Ruotsiin. Lentokentällä Haraldia odottaa kolmekymppinen tyttöystävä, avovaimo, joka on muuttanut vihaamaansa Malmöhön Haraldin luo tekemään väitöskirjaansa.
Lentokentällä on myös edelleen helokopterivanhemmuuden kultaista pinssiä kantava äiti, rautamimmi, seitsemissäkymmenissä. Äiti on ajanut tälle kaukaiselle lentokentälle Lindingöstä tuhannen kilometrin huikosen yön läpi viedäkseen poikansa toipumaan vierotuksesta Saareen.
Lento on myöhässä. Lopulta seuraavaan päivään siirretty.
Naiset vihaavat toisiaan. Ei mitään "emme oikein tule toimeen, en pidä hänestä" vaan vihaavat toisiaan. Passiivisggressiivisesti aggressiivisesti passiivisesti aktiivisesti ja kaikenlaisia tunteita ja asioita tiivistyy kentän odotushalliin ja takaumin käydään läpi Haraldin lapsuus, itsetuhoinen isä, äidin tausta, viimeiselle riville nimettömän minäkertojan skitsofreeninen äiti suhde, epilepsia.
Psykologisesti tarkkanäköinen, vetävästi kirjoitettu, upea, pirullinen. Sellainen, kuten näkyy, joka on vaikea analysoida kun juuri on sulkenut viimeisen sivun. Mutta veikkaan, että aihe, kirja ja sen fiilis liukuu mukana vielä pitkään ja olkoonkin ärsyttävä niin täydellinen ja herätti tunteita, ajatuksia ja niin kuin hyvä kirjallisuus tekee.