naiset ja naiskuvat 

Hanna Weselius: Alma!. 2016. WSOY

Hanna Weseliuksen Nanette Kottaraisen muotokuvan jälkeen oli aivan mahdoton olla lukematta lisää Weseliusta. Eli siis nyt vuorossa Alma! Weseliuksen meritoitu esikoisromaani. Teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon. Ennen romaanejaan Weselius on palkittu runoudestaan ja hyvin kaunista lyyristä mutta erittäin vahvaa kieltä ovat Weseliuksen romaanitkin, erityisesti "vahva" on sana joka tulee mieleen Alma!- teoksesta. 

Kaiken kaikkiaan tässä teoksessa Weselius ulottautuu reilun sadan vuoden ajalle.

On Alma, Gustav Mahlerin vaimo, lehmämäinen nainen (Weseliuksen sanat, ei minun), itse sanoisin, että ennemminkin Alma edustaa aikakautensa naiskuvaa. Alma ylläpitää perheen kulisseja, piilottaa oman voimansa ja taiteellisuutensa ja antaa miehensä loistaa (ja kostaa varjoelämänsä olemalla kerta toisensa jälleen uskoton). 

Niin, ja tarinan keskiössä on myös nykyajassa Aino, kuvataiteilija ja on lakimies (=nainen), on 16-vuotias musta poika, joka tyydyttää lakinaisen, on ne 234 tyttöä, jotka Nigeriassa kaapataan ja raiskataan, on veden varassa synnyttävä turvapaikanhakija, Välimeressä killuvat uppoavat ihmiset, on metrossa meikkaava tyttö. tapahtumia ja henkilöitä on paljon ja kuten tämäntyyppisessä kohtaksenomaisessa romaanissa aina, alussa kestää ennen kuin pääsee kiinni niihin, joilla on ”tarinan” tai tematiikan suhteen merkitystä (enemmän kuin muilla). 

Pidän fragmentaarisuudesta romaaneissa. Tykkään, että elämä esitetään romaaneissa (tai novelleissa) sellaisina satunnaisia kohtauksina, joista elämä muutoinkin mielestäni koostuu (harvemman elämä kai etenee lineaarisesti ja jos etenisikin, niin kai harva muistaa elämäänsä jälkikäteen kronologisesti tai lineaarisesti, joten minun maailmankuvaan kohtauksenomainen tarinan kerronta sopii hyvin). 

Mutta Alma! oli tosi fragmentaarinen ja uskon, että se jakaa lukijakuntaa. Mutta Weselius on taitava. Kaikki teoksen tarinalinjat pysyivät kasassa, ja erityisen paljon pidin sinä-kertojasta, joka oli brutaali ja hyvin suorasanainen.

Itse olisin ehkä nimennyt teoksen Ainoksi Alman sijaan (vaikka toki Weselius tietää tämän kaiken paremmin kuin joku random -likija, minä) mutta ehkä Ainoja tässä maassa riittää ja olihan tuo Alma menneestä haettuna kainaloisena kanasena hieno verrokki nykymaailman menoon.

Pidin pidin tästä kirjasta ja jo odotan lisää jo Weseliusta, mutta ehkä jotain muuta kuitenkin ensin väliin? Tai sittenkin ne Sateenkaariportaat.