kesällä kerran 

Tove Jansson: Kesäkirja. 1972. WSOY. Suomentanut Kristiina Kivivuori 

Keväällä luin Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät, joten nyt kun on jo kesä, samaa logiikkaa käyttäen, luin Tove Janssonin Kesäkirjan. 

Edellinen Jansson, jonka luin oli Kunniallinen petkuttaja, taidokas ja upea ja sivu sivulta edetessään koko ajan enemmän ja enemmän minua yllättänyt, miltei psykologinen trilleri, johon rakastuin täysin. Teos oli jotenkin niin "pirullisen ilkeä", että oli vaikea yhdistää teosta Janssoniin. 

Myös mm novellikokoelma Reilua peliä oli upea. Ja nämä molemmat yllättivät minut erityisesti siksi, että olin selkeästi asettanut Janssonin aivan liian pieneen lokeroon (aina virhe!) lukemieni perusteella (erityisesti epätasaisten novellien ja kolumnien takia - osasta en saa kiinni millään!) mutta nyt, enemmän monimuotoisesti Janssonia lukeneena, olen tykästynyt Janssonin teräviin havaintoihin, terävyteen, joka yhdistyy lämminhenkisyyteen, kauniiseen luontokuvaukseen ja teräviin dialogeihin. Erityisen maukkaita ovat kuvaamansa kärttyiset vanhat ukot ja naiset, joiden dialogin pistävyys on terävää, hauskaa.

Kesäkirja, on kirja kesästä ja saaresta ja saareen asettuneesta, siellä ikiaikaisesti aikaansa viettäneestä isoäiti, lapsestaan ja lapsenlapsestaan, Sophiasta. Isoäidin ja pojantyttärensä silmien ja tuntemusten kautta Jansson kuvaa saaren tapahtumia pienissä (ihastuttavissa) episodeissa, fragmenteissa.
Jansson, kuten jo aikaisemmista lukemistaan teksteistä tiesin, on mestari kuvaamaan merta, elämää meren läheisyydessä ja niin on nytkin. Janssonin visuaalisuutta hellivät kuvaukset luonnosta, värit kaikkine mahdollisine sävyineen ja maisema kuin maalauksena silmien eteen kuvattuna oli hienointa tässä kirjassa.
Pidin (tässäkin kirjassa, näissä teksteissä) isoäidin kulmikkuudesta, hyvin itsensä ja oman tilansa ottavasta naisesta tarpeine ja haluineen. Pidin lapsen kuvauksesta, siitä, että Jansson on kuvannut lapsen juurikin sellaisena kuin lapset ovat…suloinen ja ärsyttävä, rasittava, oivaltava ja rakastettava samaan aikaan. Ja isä, ilman etunimeä, itsensä isoäidin ja tyttäeensä puuhista ulkoistaneena, tekee selin muihin työtään, kalastaa, heittää verkkoja veteen. 

Pidin teoksen rakenteesta. Pidin episodeista, lyhyistä nimetyistä luvuista. Täydellisesti kuvatuista hetkistä, jotka jokainen olivat sivumääräänsä laajempia.

Tykkään lukea hetkistä, niistä sellaisista eritoten, joissa ei päällisin puolin tapahdu juurikaan mitään ja tässä kirjassa oli niitä paljon.

Pidin siitä, että henkilöt olivat rosoisia ja ärsyttäviäkin. 

Kyllä, pidin tästä romaanista paljon. Taidan jatkaa vielä Janssonilta seuraavankin, pidän hänen tavastaan kuvata maailmaa.