Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. 1957. Otava. 

Rakastan kotimaisia naiskirjailijoita.

Erityisesti tunnen vetoa - ja yhteyttä - viime vuosisadan puolivälin naiskirjailijoihin, niihin sodanjälkeisiin vuosikymmeniin, jolloin nämä itsestään ääntäpitämättömät (?), ääneenpääsemättömät (?) tuotteliaat kirjailijat, hallitsivat niin lyriikan, novellit kuin proosan, kuunnelmat ja useat myös draaman kirjoittamisen. Ja uusidtivat teoksillaan, vahistivat ja rakensivat kivijalkaa sille mitä meillä nyt on. 

Tunnen vetoa ja näissä, erityisesti 1950-luvun tietämillä, sotien jälkeisissä vuosikymmenissä modernisteihin kaiketi lukeutuneissa kirjailijoissa kynänjälki on itselleni tärkeää, veikkaan, koko suomalaiselle kirjoittamiselle tärkeää. 

Se hylly, jolla pidän ne kaikkein rakkaimmat kirjani on myös Marja-Liisa Vartio. Tietenkin Vartio on siellä, sillä onhan hänen teoksensa Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958), Kaikki naiset näkevät unia (1960), Tunteet (1962), Hänen olivat linnut (1967) ne rakkaat, ah niin rakkaat.
Ylähyllyllä hymyilevät ja esittävät vaatimuksiaan pyrkiä parempaan ilmaisuun Vartion lisäksi myös Eeva Joenpellon, Marja-Leena Mikkolan, Eila Pennasen, Helvi Hämäläisen, Kerttu-Kaarina Suosalmen, Raija Siekkisen, Eeva Kilven ja Mannerin teokset. Kaikki ne, joiden tematiikka, symboliikka, taito ilmaista on sitä taidokkainta, koskettavinta. Ne, joiden pariin palaan. Nämä taiturit, joiden paikkojen ja henkilökuvauksen jännitteiden ja ilmapiirin kuvauksen tarkkanäköisyys, tunnelmakuvaus on väkevää, ilmaisuvoimaista ja liike lakonisuudessaankin niin voimakasta, että lukemisensa muistaa. Muistaa teoksen luettuaan, milloin minkäkin teoksen luki, koska näistä kirjoitetuista sanoista jää jälki. 

Minulle näiden upeiden taiteilijoiden, naisten, teksti ja ennen kaikkea henkilökuvaus on upeutta,  ei niinkään "juoni", vaan nuo ristiriitaiset oudot ja epämiellyttävätkin henkilöt, ja siinä mielessä tavalliset, ovat ne, jotka kutsuvat luokseen. 

Hölmöyksissäni, muutoissa kai, olen hävittänyt / on hävinnyt useita tärkeitä kirjoja ja olen niitä nyt haalinut antikvariaateista. Ostin Vartion Se on sitten kevät viime kesänä uudelleen ja mikä sen parempi aika kuin huhti-toukokuu kirjan lukemiselle. Ja, huomaan, edelleen, että teos on yksi tärkeimmistä kirjoista tunnetasolla itselleni, sen verran paljon se on huhtikuusta asti liikkunut mielessä.

Romaanin jälkeen olen myös lukenut Helena Ruuskan teosta Marja-Liisa Vartio: kuin linnun kirkaisu (2012, WSOY), joka on hieno Vartion elämän ja krijoitusprosessiensa taustoittaja. 

Se on sitten kevät on Vartion esikoisromaani, kahden runokokoelman ja novellikokoelman jälkeen julkaistu ja jo tässä ensimmäisessä romaanissaan Vartio on sisällyttänyt ne kaikissa teoksissaan mukanakulkevat symbolit, tematiikkakin. 

Teos voitti ilmestyessään syksyllä 1957 Yleisradion romaanikilpailun ja todellakin, tämä on Vartion läpimurtoteos, historiikeissa viisikymmenluvun proosan modernismin merkkiteokseksi mainittu yhdessä Veijo Meren Manillaköyden (1957) ja Antti Hyryn Maantieltä hän lähti - novellikokoelman (1958) kanssa. 

Vartion esikoisromaanin vahva tunnelma kumpuaa todenmukaisista tapahtumista. On olemassa oikeastikin nämä paikat, Vartiolle tutut. On oikeastikin olemassa karjakko, kirjan Anni Martikainen, on olemassa Napoleon Flinkman, kirjan miespuolinen henkilö, sivussa Annin henkilön varjossa, osittain ennen kuin Vartio sijoittaa teoksen puolivälin jälkeen (outoon paikkaan, modernisti!) Annin kuoleman. Vartio oli kuullut näistä henkilöistä, kohtaloista, tapahtumista ja sijoitteli niitä tarinaan. 

Päähenkilön kuolemassa, siis siinä modernissa paikassa - ei lopussa vaan jo heti teoksen puolivälin tietämillä, jälkeen,  teoksen näkökulma muuttuu ja Vartio kuvaa, ei niinkään Annin elämää ennen, mennyttä maailmaa, epäonnistunutta avioliittoa, melko tavallistakin kahden keski-ikäisen ihmisen yhteensiirtymistä, etäistä tytärsuhdetta (jo kaupunkilaistunutta, uuteen siirtynyttä; tupakanpolttoa ja huulipunaa) vaan sitä miten tämä elämän poislipuminen, kuin huomaamatta menehtyminen mutta kuitenkin, kuolema nyrjäyttää Napoleonin elämän. 

Ja Vartio kuvaa myös sen, miten kuolema ei nyrjäytä Annin tyttären, Kertun elämää. ei nyrjäytä, sillä Vartio haluaa osoittaa, että jo aiemmin, Helsinkiin muutettuaan, tytär on jättänyt äidin menneeseen, maalaiselämään.

Mielestäni Vartio kuvaakin Annin ja Napolenin, Annin ja tyttären ja nuoren ja vanhan emännän suhteissa myös Suomen kansan muutosta, kaupungistumista, maaltapakoakin osittain. Mutta ennen kaikkea maalaiselämän paikallaanpysymistä, menneessä elämistä ja maalaiselämän, kyläyhteisön hidasta muutosta ja Helsingin, kaupunkien muokkautumista, kaupunkilaisuutta, nopeutta, uutta ja uudelle ominaisia piirteitä.

"Juoni" Annin kuolemaan asti on melko "vähäinen", mutta Vartio, lyyrikko kun on, kuvaa kaiken, pienenkin, ja juurikin sen, tarkoin vedoin, tiiviisti. Ehkä aika karustikin.

Teos on lyyrinen ja samaan aikaan "tapahtumattomuudessaan" tiivistunnelmainen. Taas ihastuttaa taidokas henkilögalleria, lakonisesti, pienieleisesti kuvatut hahmot ristiriitoineen. Kuvaus, joka on tarkkaa ja hentoa samaan aikaan. 

Tunnelma kevyt ja kuitenkin, juuri silloin kun et tiedä tai arvaa, tapahtuu jotain, joka muuttaa suuntaa, juonen suuntaa. Kaiken. Ihan kuin tässä oikeasssa elämässäkin. Ehkä juuri se mikä viehättääkin, mitä rakastan, on arkisuus, tavallisuus, se, että kaikki tämä, kaikki tämäkin mikä romaanissa tapahtuu, voisi oikeasti tapahtua, olisi oikeasti voinut tapahtua. 

Se on sitten kevät muttei mikään kevään iloinen pirskahdus tämä ei ole. Ei todellakaan, lainkaaan. Ihmiset tottuvat toisiinsa, tapohin, kummallisuuksiin, mitättömyyksiin. Kunnes päähenkilöä ei ole enää kuin muistoissa, tuskin niissäkään ja se, että Vartio sijoittaa se, mikä muuttaa kaiken, poistaa päähenkilön, on rakenteellisesti jotain tuossa ajassa, sotienjälkeisessä kirjallisuudessamme, kuten mainittu, niin pöyrityttävää, käänteentekevää, outoa että se on ollut vaikea ymmärtää. Ja juuri se nostaa tämän teoksen mestarilliseksi. 

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio: Kuin linnun kirkaisu. 2012. WSOY 

Ruuska on kirjoittanut perusteellisen teoksen Marja-Liisa Vartiosta. Teos on upea koonti Vartion elämästä, mielenkiintoisista lähtökohdista alkunsa saaneesta, aivan liian lyhyeksi jääneestä.