arkaluontoiset asiat

Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha. 1995. WSOY

Jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle

Tragedia jatkuu. Kadotetun puutarhan kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1944.

Elisabet ja Tohtori (kirjassa ei koskaan Tauno) jatkavat pumpuliin peiteltyä epäaitoa yksityisiä tunteita kaihtavaa elämää.

Naimi ja Artur jatkavat avioliittoaan äitikullan/hirviöanopin kuoltua.

Elisabetin ja Tohtorin pojat ovat sodassa, sekoittuvat "huonoon ainekseen" ja huonoihin tapoihin. Pekka hoilottaa "huonon tytön" kanssa eldankajärven jäätä, valehtelee solmineensa sota-avioliiton. Nuorempi poika Leo lopulta kaatuu.

Artur hullaantuu natsiaatteeseen (ja lopulta kallistuu toiseen suuntaa. mies on kuin tuuliviiri, tuurijuoppo ja lopulta voin jättää etuliitteen määritelmästä pois) mutta ei ikänsä vuoksi pääse rintamalle.

Mies pukeutuu kuin natsisotilas, käyttäytyy enemmän ja enemmän kuin kuollut julma äitinsä. Lopulta mies jättää Naimin ja lähtee reitastelemaan asumuserona ajaksi jotta voisi saada avioeron. Artur haluaa nuoren vaimon, alle kaksikymppisen, toteuttamaan Kirche, Kuche, Kinder-ajatusta (huokaus). Mies on sivu sivulta ällöttävämpi, äitinsä pahimmat luonteenpiirteet omaksunut ja Naimi kärsii ja edelleen alistuu narrina, kaipaa rakkautta, mutta ei sitä saa.

Lopulta myös Naimi avioituu uudelleen, alistuu yli 80-vuotiaan miehensä hoitajaksi. Mies tekee itsemurhan ja lopussa, juuri ennen kuolemaansa Naimi palautuu Arturin vaikutuspiiriin.

Huokaus.

Elisabetin käytöstä kuvaa edelleen tyttömäisyys ja epäaitous, hälyyttävää jos tapahtuu, vain korkeintaa muonankuoren ohuet silmäuomet paljastavat sisimmät ysityiset mielenliikekeet mutta, olkoonkin pula-aika, lehmyksenkukkatee tuoksuu vaikka hunajaa ei olekaan. Avioliiton ulkopuolella syntynyt Maaret sairastuu tuberkuloosiin ja tytön sukulaisuus paljastetaan Pekalle, joka myös tahollaan avioituu "lastensa synnyttäjän kanssa", ei sielunkumppaninsa kanssa.

Ehkä lyhyesti juonesta noin ja edelleen näyttämöinä on niin Helsinki kuin huvilat puutarhoineen ja Hämäläinen todellakin osaa kuvata niin henkilögalleriansa kuin tapahtumien näyttämötkin.

Kuten Säädylliselle murhenäytelmälle, myös tälle, Helvi Hämäläisen runsaalle vuodattavalle raskaalle väri- ja tunnekylläiselle, täyteläiselle tekstille pitää vain antautua. Kirjalliset ansiot ovat merkittävät vaikkakaan, edelleenkään, mitään yhtymäkohtia omaa elämää resonoimaan ei löydy mutta se ei tarkoita, ettenkö osaisi nauttia upeasta väriloistosta minkä Hämäläinen maalaa eteen.

Nautin erityisesti pieteetillä kuvatusta aikalaiskuvauksesta, ajanjaksosta suomalaisessa ja erurooppalaisessa maailmassa, jossa kätseen ja pään sivulle kääntäminen todellisuudesta vaikuttaisi olevan selviämisen ehto.

Hieno hieno teospari.