Novellini Rastaankaan laulu ei enää soi novellitehdas.fi 

Kahvin pinta peittyy kylmään hyhmään. On huono olo, oksettaa. Tätä en enää juo.

Päässä tykyttää. Yritän sulkea korvat. Kahvilan seinät kaikuvat, kun vastasyntyneen lapsen kireä nälkäitku kimpoilee, osuu seiniin, osuu minuun. En kestä itkua, vauvaa, hyssyttelyä, äidin hätää. Haluan lähteä, mutta en voi.

Voin vain odottaa.

Aika on pysähtynyt pelon horrokseen ja herään vasta kun käteni torkahtaa. Kuppi kallistuu ja kahvi läikähtää hameelle, leviää, tahraa. Tarjoilijatyttö, kuin hoitaja sairaalanvalkoisessa hilkassaan,juoksuttaa nopeasti keittiöpyyhkeen ja ryhtyy hankaamaan tummaa läikkää. Mene pois, huudan mielessäni, älä sitä hankaa, ei minun tahrani lähde hankaamalla, mutta en sano mitään. Istun jäykistyneenä, elottomana miltei ja katson tytön valkoisia sormia, sormuksettomia kuten omanikin. Käännän katseeni takaisin ikkunaan, annan tytön ymmärtää hankaamisen riittävän jo.

Tänään on kihlajaispäiväni ja minä pelkään. Heikki, tuo mies, tuo poika, minulle vielä melkein tuntematon, tulee luokseni kohta ja minut vapauttaa, minut kahlitsee. Heikki rengastaa minut ikiajoiksi omakseen, ajattelen, tänään onneni kääntyy.

Tuijotan Heikin sotaleimojen tahrimaa kirjettä kahvilan pöydällä. Yhteinen tulevaisuutemme on tuossa kirjeessä, ja minä pelkään. Kaikki Heikin aiemmat kirjeet, kiihkeät ja himokkaat, oudot ja väärät, kuuluvat lauluihin, romanttisiin elokuviin, sotaan, ei meidän elämäämme, ei todellakaan meidän elämäämme, ajattelen. Ja kohta kaikki tuo, tuohon kirjeeseen vapisevin käsin kirjoitettu,ennaltamäärätty, tapahtuu. Kaikkien toiveet täyttyvät, ajattelen ja minua oksettaa.

Hotellihuoneessa, tien toisella puolen, odottaa äidin lahjoittama helmenvaalea yömekko,viattomuuttani alleviivaava häämekko, ajattelen ja paha olo kiirii jo kurkkuun ja jännitys valuu niskasta käsiin, alas täriseviin jalkoihin. Ristin nilkat ja sormet kuin rukoukseen, avunpyyntöön.

Pelko liukuu vatsaan, mahtuu sinne juuri ja juuri.

Lopulta kahvilan oven kello kilahtaa. Joku tulee. Kyyneleiden sumentamin silmin käännyn katsomaan, vaikka se on viimeinen asia mitä haluan tehdä.

Viikon seurustelun jälkeen koitti Heikin asevelvollisuuteen astumisen päivä. Seitsemän päivää, tai pikemminkin seitsemän yhteistä iltaa, ja kuin huomaamatta kannoin tyttöystävän viittaa.

Heikin lähtöpäivänä linja-autoaseman pakokaasussa katsoimme, miten äidit itkivät poikiaan, vääntelivät sormiensa välissä nenäliinoja. Morsiamet, aivan liian nuoret ja kokemattomat, nyyhkivät äitiensä malliin ja pyörittelivät sormessaan hätäisiä rautaisia kihlasormuksiaan, esittelivät yleisölle tunnusmerkeillä tulevaisuuden suuntaa. Isät, nuo kelohongiksi muuttuneet, katselivat etäälle, aavistivat tulevan, tiesivät turhaksi kaiken tempoilun.

Heikki vieressäni yskähtelimme pakoputken savussa ja tyrskähtelimme kuljettajalle, joka istui jo paikallaan, poltti sätkää ja räki sylkiklimppejä ikkunasta. Heikki näytteli rehvakasta, nauroi liian kovaa, ei millekään, tai ehkä kaikelle kai, esiintyi kanssamatkustajille ja tunsin sääliä. Hellyyttä osaamaton poika, ajattelin, ja purin huultani kun Heikki puristeli sormiani kipeästi. Kohta, ihan kohta taas tavataan, Heikki kuiskasi enkä tiennyt uskoako sanojaan tai ylipäätään elämässä mihinkään ja taputtelin hermostuneena huivin alle asettelemiani papiljottikiharoita. Olin aamulla katsellut aikuismaista kuvaani peilistä ja kietonut äidin mustakukallisen huivin kaulaan soratien harmaata kävelypukua piristämään, lainannut kielontuoksuista parfyymia ranteisiin, näytellyt aikuista, minäkin.

Kohta lähdetään, kuului linja-autosta ja Heikki veti minut hyvästiksi syliinsä, ohuiden käsivarsiensa väliin, vielä rasvamontulle tuoksuvaa rintaansa vasten ja asetti kuivat huulensa omilleni. Minä tiukensin otettani vatsakumpua peittävästä käsilaukusta ja pidättelin itkua.

Pelko asettui silmiin, kai ikuiseksi mykiöksi jo.

Yhden viikon illat odotin Heikkiä autokorjaamon kulmalla. Heikki tervehti minua ujolla hymyllään ja kiirehti vielä halliin, riisui rasvahaalarit, pesi kätensä ja kaulansa pesuvadissa. Vähitellen,

seitsemässä kävelykerrassa, laskin, totuin Heikin uudenkarhean takin kauluksen alta häivähtäväänmoottoriöljyn tuoksuun, nihkeisiin sormiin omieni lomassa ja Heikin ujoihin silmiin, silmiäni arastelevaan katseeseen. Heikin satunnaiset sanat olivat hiljaisia, tauot sanojen välillä pitkät. Emme me pari ole, ajattelin ja katsoin Heikin siloisiin kasvoihin ja näin veljeni työkaverin, setäni autokorjaamon työntekijän, väkinäisesti muiden miesten kanssa vitsiä vääntävän pojan, jonka naapurintäti iltaisin huusi pihalta syömään.

Ei Heikki ole poikaystäväni tai tuleva aviomies, luoja paratkoon, ei aviomies ainakaan,tuskailin äidille, kun katselin Heikin hermostunutta selkää. Opettelet nyt vaan olemaan, äiti sanoi ja katsoi Heikin poiskävelevää selkää. Olet niin, että pojalla on syy palata kotiin. Ajat on nyt tämmöiset, tyttöseni. Saat Heikistä itsellesi turvan, usko vaan, kiva poika se on, äiti jatkoi ja työnsi eteeni palan leipää ja ajatus parhaan ystävän pojasta vävynä siloitti äidin kulmakarvojen välisen pystyviivan, isän onnettomuuden jälkeen sinne asettuneen.

Ja niin Heikki lähti armeijaan ja riitteenohut yhteisymmärrys, orastavien tunteiden yhteensulautuminen siirrettiin puheluihin ja kirjeisiin, järjestelyihin ja hotellihuoneeseen, kihlajaisiin, kuulutuksiin, avioliittoon, jatkoin mielessäni litaniaa ja räpytin kyyneleet poskille puuteriin piirtyvien viirujen joukkoon.

Sitten syttyi sota. Heikin asetakille tuli uudenlaista käyttöä. Terveiset täältä jostain, Heikki kirjoitti ja rätisevissä puheluissa poika sanoi kaipaavansa kotiin ja rasvamonttuun. Minun luo. Iloitsin linjan suhinasta, katkeavista yhteyksistä, sillä Heikin nihkeät sormet vaivihkaa sormiani hipaisemassa olivat vain hiutuva muisto, ja nyt tuota muistoa kannatteli enää äidin puheet, iltaiset nyyhkytyksenkaltaiset rukoukset.

Minä pimensin huoneeni ikkunan ja piilottelin oksettavaa oloa aamuisin.

Elämä muuttui. Pelko ja kauhu, juoksut maakellariin pommikoneita pakoon jäsensivät paikallaanpysyviä päiviä, viikkoja. Sota sulki meidät rintaman ulkopuolella sisätiloihin. Itkuisissa huolestuneissa huoneissa oli minun armoni, vahtivien silmien alla pelastus sedän käsiltä. Iltaisin kirosin rasvamontussa mustuneita ahnaita sormia ja inho miestä kohtaan kasvoi aamupahoinvoinnin kanssa yhtä matkaa.

Heikki ei tule, veli sanoo ja heittää kirjenipun kahvilan pöydälle. Ei ole mitään kihlajaispäivää, veli sanoo, puhuu kumeasti kuin haudan syvyydestä. Veli kääntyy takaisin kahvilan ovelle ja nyökkää minut mukaansa.

Loikimme spårakiskojen yli. Hotellihuoneessa kerään tavarani matkalaukkuun. Veli seisoo nurkassa asetakissaa, pyyhkii vihaisiin käsiinsä punareunaisia silmiään.

Linja-autossa emme vaihda sanaakaan.

Kotipysäkillä heilautan kiitokset kuskille ja linja-auto pihahtaa, lähtee nykien liikkeelle. Veli jää pysäkille seisomaan, on kuin vanhus lysyssä, ja näen jo kaukaa äidin hätääntyneet juoksuaskeleet naapuriin.

Avaan nyt jo tutun oven. Jään kynnykselle, huojun tulevaisuuden ja menneen välimaastossa ja katson miten äiti silittää Heikin äidin kauniita kiharoita, halaa ystävänsä vavahtelevia olkapäitä.

Keittiön pöydällä kirkuu mustareunainen kirje.

Äiti kääntyy ja tuijottaa hamettani, sen tahraa. Hän pudistaa päätään, kuin ravistelisi totuutta pois.

Suljen ulko-oven kiinni takanani.

Tuijotan rannan vettä. Syvin silmin seuraan mustaa virtaa, hitaasti liukuvaa.Pyyhin niskasta sedän hengityksen lemun, työnnän omistavan käden irti rinnastani. Oksarasahtaa poiskulkijan jalan alla.

Kenkäni korko jättää mutaiseen joenreunaan molskahtavan kuopan.