vapaaehtoinen eristyneisyys

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. 2023. WSOY
Upea upea teos!!! Rakastin! 

Tässä teoksesta huokuu osaaminen ja taito, kielen kauneus ja sen arvostus.

Weseliuksella on tässä teoksessa hieno rakenne, moninaiset kertojaratkaisut ja näkökulmat (minä-kertoja, Nanette, Leila) ja hyvin viisas, älykäs, monisyinen ja moniulotteinen tarina. Koskettavakin. 

Kuten kirjailija loppusanoissa sanoo, kerrostalon oven ja postiluukun nimen takaa (toki muun tyyppisissä asuntaloissakin, mutta lähtökohtaisesti minkälaisen asujamiston takaa vaan-) voi löytyä paljon enemmän ja monikerroksisellaisempia ihmiskohtaloita kuin voisi ikinä kuvitella. Ihminen, tai taideteokset, joihin Hanna Weselius usein tekstissään viittaa, voi olla - on! -  ulkonäköään paljon syvempi ja monitulkintainen, mnimuotoinen kokonaisuus ja että ihminen on ihmiselle kuva, ja jos ei ole heijastuspintaa, kuva on vailinnainen. ehkä hän sanoo näin. Ehkä teoksessa on kyse pinnan alla olevista merkityksistä, kokemuksista, tunteista, joita ei pinnalle näe, jotka eivät pintaudu tai niistä ei päästetä pinnalle, mutta se ei tarkoita etteikö niitä olisi, etteikö niillä olisi merkitystä.  Se, miten kaikista teoksen kerroksista, sen tarinalinjoista Weselius kirjoittaa on upeaa. 

Lyhyesti kerrottuna Weselius kuvaa eteen tilanteen, jossa kerrostaloasuntoonsa loppuelämäkseen jäänyt (vapaaehtoisesti jättäytynyt) Nanette - nimi muutettu - Kottarainen - nimi muutettu kertoo päiväkirjamerkinnoin 1940-luvulta viime vuoteen asti elämäänsä kietoen sen maailmanpoliittisiin käänteisiin. 

Päiväkirjamerkintöjä puhtaaksikirjoittaa Leila, (matalan pöydän ääreen hyvin mahtuva)itsekin maailmassa sivussa,osittain ilman omaa heijastuspintaa oleva. Leila ja ystävänsä toimivat Nanetten nykymaailman linkkeinä ulkomaailmaan. Mutta maailman tapahtumista Nanette ei ole paitsi tai ulkona, ei lainkaan, vaikka nainen istuukin neljännenkerroksen asunnossaan, katsoo lintuja, aina vaan lintuja, sillä naisen tarkkaavaisuus yli yhdeksänkymmentävuotiaanakin on upeaa. 

Nanette on vuosikymmenet tulkinnut kuvia, katsonut kuvien sisään, lukenut sanomalehdet, uutiset ja pohtinut kontekstin. Ja vaikka nyt Naneten päiväkirjamerkinnät maalaavat eteen naisen elämän kaaren, iloine ja suruineen,elämän rajoitukset, traumat, aviottoman lapsen, elämän Felixin puolinäkymättömänä puolisona, itseä kosketti eniten Naneten tarkat silmät kohdistuneena Ukrainaan, jonne Venäjä kohta kaksi vuotta sitten hyökkäsi. Nanette näkee ja ymmärtää ja tekee sen niin, että sodan raadollisuus konkretisoituu.

Taideteosten ja maailmanpoliittisetn ja elämänkohtaloiden kokoisten tapahtumien lisäksi rakastin viittauksia jazziin, sen suuriin tähtiin, heidän kohtaloihinsa. 

Weselius on todella taitava, sillä langat kietoutuivat kauniisti, lukeminen oli pelkkää nautintoa. 

Nanette näkee ja tietää, millaista on tulla nähdyksi tai jäädä näymättömäksi ja lopulta, kuollessaan yksin, Nanette Kottarainen oli lopulta vain yksi niistä kuolleista naisista, joita kukaan ei tuntenut, jota kukaan ei jäänyt kaipaamaan, jonka omaisuus ja elämä tyhjentyi asunnosta vierain voimin.

Rakastin tätä kirjaa. Tämä oli upea.