säädyllistä tai ei mutta murhenäytelmiä kyllä 

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä. 1941/1995. WSOY

Upea ahdistava ylitsevuotava rasittava jankkaava hirveä ravisuttava olisivat ehkä adjektiivit, joilla lähtisin purkamaan Säädyllisen murhenäytelmän lukukokemusta. Kyseessä on siis jo vuonna 1995 julkaistu, 1930-luvulla kirjoitettu teos, joka julkaistiin alunperin vuonna 1941 ja sen jälkeen vedettiin markkinoilta ja sensuroitiin, koska päähenkilöt olivat tunnistettavia aikansa kulttuurihahmoja ja toisaalta kirjan poliittisuus sai kielteistä kritiikkiä. Kohinaa aiheutti myös kirjanviittaukset homoseksuaalisuuteen ja arvostelu kansallissosialismia, natseja ja Hitleriä kohtaan.

Hämäläinen sai kuitenkin runoteoksestaan Sukupolveni unta Finlandia-palkinnon vuonna 1988 ja Säädyllinen murhenäytelmä kaivettiin naftaliinista ja julkaistiin sensuroimattomana laitoksena 1995 ja tämän kokonaisuuden siis myös luin.

Luin myös jatkona samana vuonna julkaistun Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osan Kadotettu puutarha-teoksen, joka julkaistiin myös samaisen vuonna 1995, mutta sanon siitä sanasen erikseen, sillä Helvi Hämäläisellä on todellakin ollut näissä teoksissa melkein tuhannen sivun verran asiaa.

Säädyllisestä murhenäytelmästä on tehty myös 1998 Kaisa Rastimon ohjaama elokuva, josta - päinvastoin kuin Saision Elämänmeno tv-sarjasta - en niinkään pitänyt ja lähinnä siksi, että mielestäni siitä puuttui niitä tärkeitä elementtejä, joita kirjassa oli. Lähinnä siitä puuttui kirjan tunnelma ja roolitus oli Elisabetia lukuunottamatta epäonnistunut.

Mutta tämä kirja - en tiedä, olenko koskaan lukenut näin runsasta värikylläistä (keltaisen sävyt!!!) proosaa.

Olen lukenut aiemmin teoksen sen ilmestymisvuonna 1995, jolloin juuri esikoiseni synnytettyäni luin kirjaa imettäessäni vauva-arjessa. kirjasta oltiin puhuttu kovin yliopistoaikoinani, mutta 1980-luvulla ei siis ollut saatavissa tätä kokonaisuutta, sensuroimatonta versioa kirjasta, joten kun se ilmestyi, ostin ja luin heti - samoin kuin jatko-osankin. Leffankin muistan katsoneeni jo tuolloin 1990-luvun lopulla, mutta nyt siis (tässä pienimuotoisessa kirjasta leffa-projektissani, luin molemmat sat uudelleen ja kattoin leffan Yle Areenasta myös).

teoksessa päähenkilöiden lisäksi, Tohtorin ja Elisabetin, Naimin ja Arturin ja myös anopin lisäksi pääosissa on myös Helsinki ja Euroopasta vuoryvä natsiaate ja toisen maailmansodan kauhut (joille käännetään selkä ja kaikelta kamalalta, todellisuudelta, muutoinkin suljetaan silmät). 

1930-luvun Helsinki muuttuu, elää murrosta, uudistuu. Eurooppa elää murroskauttaan, Tsekkoslovakia uhrataan ja hävitetään kartalta, rajoja siirrellään ja natsiaate on syntymässä, voimissaan, puhkeamassa

Ja Helsingissä arkeologian tohtori (häntä kirjassa kutsutaan nimellä Tohtori) elää sievistelevän pikkutyttömäisesti kainostelevan ja "naisellisen" koulutyttömäisyyden, sydämellisyyden, lempeyden, perheyhteyden, sielun puhtauden, toverillisuuden ja henkisen yhteyden maksimiin vievän Elisabet-vaimonsa kanssa elää sääntöihin ja alaslaskettujen silmäluomien ja ohikatsomisen ja sanomattajättämisen perheidyllissä, kunnes…

Tohtori hullaantuu naapuritalon palvelijattareenn, ja "pahaksi" onneksi tyttö on pariskunnan/perheen elinpiirissä kesähuvilalla naapurihuvilassa lapsenhoitajan. Tohtori on pakkomieleteennomaisesti hullaantunut ja tunnustaa hullaantumisen kirjoittamalla vaimolleen 60- sivuisen tunnustuksen ja odottaa vaimonsa anteeksiannon, koska tekee näin vaimoaan kohtaan kunniallisesti (tunnustamalla). No, toki Tohtori unohtaa kertoa, että tämä Eros-tunne, puhtauden, viattomuuden ja kauneuden palvonta, oli myös ruumiillinen kohtaaminen (joka elokuvassa saa paljon katseluaikaa mutta kirjassa sivulauseen), koska tästä kertakohtaamisesta kuunvalossa syntyy lapsi, jonka Elisabet, olleessan yhteiskunnallinen ihminen, ottaa kasvattityttärekseen. Lyhyesti noin.

Ja sitten on Naimi, Tohtorin sisar, kirjallisuus- ja taidekriitikko, joka kahdenkymmenen Italianvuoden jälkeen palaa muuttuneeseen uuteen Helsinkiin, Töölöön ja Tohtorin 60-sivun jälkeen (jotka Elisabet antaa kälylleen luettavaksi), Naimi päättää antaa kaupparatsumiehelleen anteeksi lyhyen avioliittonsa sadismin ja jatkuvan uskottomuuden(kahdenkymmenen erovuoden jälkeen) ja palaa Arturin, elostelevan riikinkukkomiehensä luo, joka asuu huvilallaan aivan liian intiimissä ja tiiviissä suhteessa äitinsä kanssa, kuin äitinsä kavaljeerina. Niin, ja joka sittemmin on anoppihirvio Naimille.

Lyhyesti ehkä noin.

Mielestäni Naimin ja Arturin tarina olisi ansainnut oman kirjan, omat kirjat. Kahden pariskunnan elämät toki risteytyivät jo Tohtorin ja Naimin sukulaissuhteen vuoksi, mutta Säädyllinen murhenäytelmä ei millään muotoa ollut mikään pikkulukeminen ja kahden ahdistava parisuhteen pikkutarkka läpikäyminen oli kovin runsasta. Teksti on todellakin runsasta, ei pelkästään värikylläistä, mutta myös ahdistavaa ihmissuhteissa ja elämisen ajankohtakin toisen maailmansodan kynnyksellä Euroopan muuttuessa, helsinkiläisten muuttuessa kaupungin kasavaessa ja ihmiset sievistelevyys on nykyihmiselle haasteellista (mutta tarpeellista, sanoisin). 

Mutta siis rakastin tätä kirjaa, ja rakastin jatko-osaa myös.

Hämäläisen teos on upea. Ehkä raskas ahdistavan tunnelman vuoksi, mutta haasteellinen myös siksi, että mitään yhtymäkohtia omaan elämään tai arvoihin ei löydy ja on hankala lukea edellisestä sukupolvesta sievistelyineen ja faktojen peittelyineen ja tukahdutetuine yksityisine tunteineen.

Mutta tälle kirjalle pitää antautua, antaa tekstin kuljettaa, tapahtumien imaista mukaan. 

Ja teos on mielestäni, edelleen, tärkeäja valitettavan ajankohtainenkin  teos siitä, miten ihmiset sulkevat silmänsä ja katsovat ohuiden luomiensa lävitse maailmasta vain sitä minkä haluavat ja kääntävät katseensa poispäin siitä, missä tapahtuu kauheuksia.