kun et arvaa mihin elämä heittää 

Marko Järvikallas: Saatue. 2024. Siltala 

Järvikallas on mielestäni nykynovellin kuningas. Novellin mitta ja luonne tuntuu luonnistuvan Järvikallakselle kuin itsestään (vaikka veikkaan, että on näidenkin eteen tehty töitä :-). Mutta, niin tai näin, on kovin vaivatonta lukea nämä tarkkaan havainnoidut tiukat, riittävän huokoiset, yllätyksellisesti aukeavat ja tavallisuudessaan epätavalliset kohtaamiset, jokamiehen elämän absurdiudet, toinen toistaan seuraavat oudot mutta mahdolliset tapahtumaketjut, jotka jättävät lukijan (minut ainakin) ihailun ja yllätyksellisyyden havinaan.

Järvikallas taitaa draaman, sen suvannot ja käänteet ja pakko ihailla kirjoitettua dialogia, kuin todellisuudesta irroitettua, totta, kuin lyhytelokuvaa, joka seuraa simultaanisti lukemista.

Rakastin näitä.

Ja jos vaikka trilogian (en tiennyt, että tämä novellikokoelmasarja on trilogia, mutta sellainen se taitaa olla) toisessa osassa oli todellisuudesta irtoavia osasia, Saattueessa ei niitä ole. Tai no, novellien henkiöhahmoille sattuu asioita, joita ilman Järvikallaksen mielikuvitusta ei uskoisi tulevan eteen, mutta kun tapahtumia ja novellin kulkua seuraa, ne tuntuvat miltei ymmärrettäviltä, todellisilta. Elämältä outoinen koukeroineen.

Jos tässä(kin) novellikokoelmassa henkilöiden suhteet Järvikallas masteroi taidokkaasti, kirjoittaa ne puhumattomat sanat, perhesuhteiden jännitteet ja erityisen silmiinpistävästi yhtä upeasti niin naisoletettujen kuin miesoletettujenkin tunteet. Usein luin novellia jonkun matkaa ennen kuin sukupuoli tuli esiin ja se miellytti itseä tosi paljon.

Järvikallas kuvaa novelleissaan (aivan miltei liiankin) todentuntuisesti mädän, löyhkän, kuoleman eri hajut. On kuolleita eläimiä, lihan syöntiä ja sen ällöttävyyttä, luontaantyöntävyyttä. Irvokkuuttakin. Lemua riittää miltei teemaksi asti.

Toinen tematiikka, johon Järvikallas upottautuu on uskonto, uskonnollisuus, kuolema ja jumalasuhde. Ikonit.

Mitään Järvikallas ei liikuttele ennalta-arvattavasti tai tunkkaisesti vaan hienovaraisesti unohtamatta absurdiutta, joka myös tähän teemaan liittyy(voi liittyä).

Erityisesti lapsen ja nuoren yksinäisyys ja yksinäisyyden kuvaus kosketti ja novellin Valokaari lukemisessa oli tämän viikon suru-uutisiin yllättävästi aivan liian surullinen yhtymäkohta.

Jokaiseen novelliin Järvikallas saa kirjoitettua täydellisiä yllätyksiä, käänteitä, joiden seurassa viihtyy, joista lukukerta toisen jälkeen löytää mietittävää.