jossain siellä tai täällä 

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia. 2024. WSOY

Upeaa, taitavaa, melkein täydellistä, sieluun asti osuvaa, kaunista, läpiajateltua, aukkoista ja sielua ravitsevaa.

Sinikka Vuolan teos Myrskyn anatomia on taidonnäyte, näyte kirjoittamisen taidosta, ajattelusta, ihmisen ymmärryksestä. Rakkauden ja kaipuun ymmärtämisestä. Teos tuulesta, aukoista, ääriviivoista.

teksti ei ole ”vain romaaniproosaa”.  Se on lyriikkaa runoa proosarunoa, ehkä kaikkea tuota mutta ainakin uutta muotoa, uudenlaista romaania. Uudenlaista.

Takakansitekstin mukaan teos on mosaiikkiromaani. Fragmentaarinen muoto on yleinen (nykyään), niin yleinen, että se on kohta vallitseva muoto? Mutta kyllä, Ahava, Puikkonen: Rakennenautintoja (2023. Kosmos)-teoksen mukaan, Myrskyn anatomia muoto täyttää mosaiikkiromaanin muodon (mosaiikkirakenteessa, kuten palapelirakenteessakin) kokonaisuus muodostuu palasista, mutta lukija ei siitä alussa ole välttämättä tietoinen. Sirpaleisesta kuvasta täydentyy vähitellen kokonaiskuva, joka avautuu lukjalle vähitellen.).

Tekstin asettelu sivuille tavoittelee uutta. Lukija kohtaa kappaleita, sanoja, rivejä. Kuin sattumanvaraisesti sivuille aseteltuja muttei tietenkään niin.

Juoni on kronologinen ja se se muodostaa kivaa jännitettä uudenlaiseen muotoasetteluun.

Kappaleet, hetket, tapahtumat, ajatukset, miljöökuvaukset, ovat vailla isoja alkukirjaimia, ilman pisteitä. Mietin samalla onko siis aivan passe kirjoittaa kielioppisääntöjen mukaan, perinteisesti, lineaariseen rakenteeseen, muotoon jossa kronologisesti kuljetetaan juonta, puikkelehditaan toisinaan takaumiin?)

Mutta siis, muotokieli on uutta samoin kuin uudistamisen hengessä on ollut muitakin tänä vuonna julkaisseita 'eturivin kirjailijoitamme'.

Mutta sisältö, juoni, kertomus, rakenteen ja tupografisten valintojen ohi, oli melankolinen kaunis täysi ruma koskettava ja aivan tuttu, aivan uusi.

Ollaan jossain, Keski-Euroopassa ehkä. On isä, eläkkeellä oleva sotakirjastonhoitaja, masentunut vanhus omassa tunkkaisessa maailmassaan. Torstaisin hän herää, änkkää luumuviinan äärellä josefin kanssa.

Isää pitää vahtia, isä on jo vanha, aina vaan puolivuosisataa kaksostyttäriään vanhempi.

On kaksistytöt, isosisko kaksi minuuttia minä-kertojaa vanhempi, pikkusiskoa, teoksen minä-kertoja.

On isän ystävä josef.

On "se", nuori mies, valehtelija, hurmaaja. "Se" lumoaa molemmat tytöt ja jättää jälkeensä arpia ja verta, kaksi särkynyttä sydäntä mutta äidin paikalla ei ole muutakuin tyhjää.

Luin tätä päivätolkulla, hitaasti, hiljaisuudessa, hiljaa ja tulen ehkä lukemaan tämän kirjan niin monta kertaa, että sekoan laskuissa.