toisto, kieputus, vimma, intensiivisyys. totuus. 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät. 2020. Kustantamo S&S. suomentaja Katriina Huttunen. 

Isä kuolee ja neljän sisaruksen välinen perintöriita tuo perheet jälleen yhteen, tuo minä-kertoja sisarustensa yhteyteen, äitinsä yhteyteen, liki isään ja ennen kaikkea oman tarinansa ytimeen.

Perintökaari jakaa kuolleen isän mitavaa omaisuutta tasapuolisesti, mutta isä on testamentissaan jättänyt koko perheen käytössä olleet mökit alihintaan arvotettuina kahdelle nuoremmalle tyttärelle ja veli raivostuu, kokee epäreiluutta perinnönjaossa, testamentissa ja kirjan minä-kertoja, joka ei välitä perinnöstä, haluaa vihdoin, vaikka kukaan ei kysykään! esiin oman tarinansa, oikeudenmukaisuutta kohtalolleen. Hän haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi- mutta ei tule - ja kaikki ajatuvat taifuunimaiseen perhedraamaan, syyttelyihin, riitoihin, kiivaisiin känniraivomeileihin.

Minä-kertoja haluaa tarinansa esiin, pois piilottelusta ja peitellyistä sivuutuksista, tuoda perheellleen, sisaruksilleen, äidilleen julki ne kauheudet, mitä isä on tytölle tehnyt ja nyt, hän todellakin - vaikka pelottaa - haluaa kertoa, tulla kuulluksi, saada oikeutustakin niistä isän tekemistä kauheuksista, jotka hän vihdoin psykoanalyysin ja hyppnoosin avulla tietää tapahtuneen.

Isän kuolema nostaa esiin tunteita ja vellova perintöriita on vain pintakerros, sillä kyse on niin paljosta muusta, niin paljon isommasta asiasta, varastetusta lapsuudesta, varastetusta elämästä, isän kauheuksista tyttärelleen, jotka äiti salli, jotka muut sivuuttivat, eivät uskoneet.

Tämä kirja on siis vimmainen vihainen taifuuninomainen turbulenssi, vuodatus minä-kertojan ajatuksista, ajatusvirrasta, ja tarpeesta tulla kuulluksi, nähdyksi, saada oikeutusta epäoikeudenumaksiuudellekin vaikka hän oli jo luovuttanut, irtaantunut toksisesta perheestä jo vuosikymmeiä sitten.

Miten hurja kirja. 

En tiennyt lainkaan millainen pyörremyrsky tämä kirja olisi kun aloitin ja hyvä niin. En lähtökohtaisesti tiennyt myöskään kirjailijasta mitään enkä ole nytkään kiinnostunut (tai halunnut googlettaa) kuin vain tästä kirjasta. En tiedä onko kyseessä autofiktio vai fiktio, en ehkä halua tietääkään. Jos tämä on autofiktiota, tämä on ollut traumaattinen kokemus kirjoittajalle, ilmestyessään yhdelle jos toiselle, jos fiktiota niin ihailen sitä henkiön sisään pääsemisen taitoa mikä kirjailijalla on.

Tarina on hurja, kamala, oksettava ja jos siis totta niin perkeleellinen.

Tietenkin perhesusteet, sisarussuhteet ja aikuisten lasten suhde vanhempiin, suhde ystäviin, eksiin, omiin aikuisiin lapsiin nousee tässä vimmaisessa ja kiivaassa kirjassa temaattisesti pinnalle mutta ennen kaikkeahan tässä on kyse tytöstä, joka joutuu isänsä seksipartneriksi, vuosiksi.

Kirjailija pyörittää, toistaa, jankkaa ja pikkuhiljaa avaa tarinaansa, traumaansa, elämänsä kipukohtia, haavoja, arpia, vuotokohtaia ja tarina oli uskottava ja tosi. Kerrontatapa haasteellisuudessaan oli uskottava ja tosi.

Sydän särkyi ja samaan aikaan, tietenkin, satojen sivujen jälkeen, kuten ehkä myös tarinaa, junnausta kuuntelevaa ystävää, kertojan päättymätön oman tarinan jankkaus puuduttaa ja lukija (kuulija) joutuu etsimään itsestään myötätuntoa, jaksamista, kärsivällistyyttä…

mutta totuus, insesti, on niiiiiiin hirveää ja kamalaa, että lukija, sen ystävän, siskon, veljen, perheen ja ennen kaikkea isän, pirun, ja äidin, joka salli tämän kaiken tapahtua, pitääkin altistua tälle, kamaluudelle. Tietenkin pitää, koska koko totuus, ei siis pelkästäään epäreilu perinnöjako, vaikka sekin, mutta ennen kaikkea, insesti, sen sivuuttaminen, totuuden peittoaminen, välinpitämttömyys ja se, että todisteiden puuttuessa tyttöä/naista ei uskota - wtf.

Tässä kirjassa oli paljon omassa elämässä keikkuvia motiiveja, asioita, joita joutuu kohtaamaan, halusi tai ei ja siksikin resonoi. Mutta ennen kaikkea, kirjaan valitut rakenteet, toisteisuus, spiraali, pyörre (näennäinen kaoottisuus ja junnaavuus) toimivat hienosti ja olo oli läkähtynyt tämän kirjan jälkeen.

Ehkä, kuitenkin, haluaisin halata kirjailijaa, kirjoittajaa, varsinkin jo on autofiktiota, sanoa, että uskon sua, voi helvetti minkälaista lusmuilua sun perheessä ja haluatko kertoa lisää.

En suosittele tätä kirjaa kenellekään. Tässä on paljon disclaimereitä, että jokainen todellakin lukee omalla vastuullaan. Tämä tarina on raaka (ja veikkaan, että aivan liian tavanomainen ja tosi mikä myös saa minut raivon valtaan).