Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. 1975. WSOY

Alkuperäisteos Brändövagen 8 Brändö tel 35. Suomentaja Elvi Sinervo

Muutama viikko sitten luin Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004, Tammi), jossa Märta kirjoittaa avioliitostaan, elämästään puolisonsa Henrikin kanssa. Ja koska en ollut koskaan lukenut mitään Henrik Tikkaselta (1924-1984), halusin paikata lukemattoman aukon.

Luin Märtan Kaksi-teoksesta, ja ehkä tiesin jostain muualtakin, opinnoista ehkä, että Henrik kirjoitti laaja-alaisesti mm matka- ja lastenkirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hän kirjoitti myös aforismeja ja paikinoita ja toimi myös piirtäjänä mm. Hufustadsbladetissa 1947-1967 ja Helsingin Sanomissa 1967-1984.

Aloitin Tikkasen teoksiin tutustumisen osoitekirjoista, sen ensimmäisestä osasta, Kulosaarentie 8, josta todellakin, tekstin imusta, huomasi heti, että kirjoittaja taitaa sanan säilän ja pakinat.

Osoitesarjaan kuuluu myös teokset Majavatie 11 (1976), Mariankatu 26 (1977) sekä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982) ja kaikissa näissä osoitteissa Henrik asui Märtan ja lastensa kanssa eli kaikkien näiden teosten syntyä voi lukea Märtan Kaksi - teoksesta. Ja koska olen tuon Märtan teoksen lukenut, oli jotenkin helppo kuvitella kirjailija työssään, päästä vielä paremmin Henrikin teoksiin sisään.

Tikkanen kuvaa näissä osoitesarjan pienoisromaaneissa omalla sarkastisella ja rehellisellä, tunnustuskirjallisuudellekin ominaisella tyylillä (veikkaan siis, koska olen lukenut vain ensimmäisen osan, joka todellakin on sekä sarkastinen, tunnustuksellinen ja rehellisen oloinen) suomenruotsalaista sivistyneistöä 1920-luvulta 1970-luvulle. Mutta kuitenkin, itsekkäästi ja asianaakuuluvasti, keskiössä lienee aina Henrik perheineen.

Heti Kulosaarentie 8:n ensimmäisellä sivulla lukijalle syötetään ymmärrys siitä, että perheelle, suvulle, ei käy hyvin. "Tämä on karmea tarina synnillestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtalooan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.".

Ja ennustus toteutuu - perheelle ei käy hyvin; isä kuolee viinapullo kädessään, ryyppää itsensä hengiltä. Veljessarjan vahin tappaa itsensä keskellä sotaa, ampuu itseän päähän. Kaksosveljistä toinen päätyy myös itsemurhaan, toinen uuvuttaa itsensä perheen muilla kiroilla.

Kulosaarentie 8:n teksti on vauhdikasta, puheenomaistakin ja lukiessa koin usein jännää läheisyyttä kirjoittajaan. Aivan kuin Henrik istuisi vieressäni, naukkailisi, tupakoisi ja selailisi suvun valokuva-albumeita. Kertoisi satiirisella tyylillään, ironian kuorruttamana tarinoita suvustaan.

Tikkasen lakoninen tyyli kulminoituu isoäidin tokaisussa vanhimman veljen itsemurhasta- "niin siinä sitten kävi", nainen sanoi, kuin ohimennen kuivasti tokaisten ja jatkoi puuhiaan.

Nautin Tikkasen kirjasta paljon! En edes arvannut miten kiinnostavaksi koin melko sisäsiittoisen suomenruotsalaisen kulttuuriperheen taipaleen ja Tikkasen omat ajatukset perheen kiroista - sotahulluudesta, äärimmäisyyden ihailusta, alkoholismista, ylenkatseesta, Runebergista, historian merkkihenkilöistä, masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sujeluskuntalaisuudesta, sodasta.

Traagista oli Tikkasen pohdinta veren perinnöstä - millaiseksi isäksi, aviomieheksi hän itse kasvaa, mitä vie perimässään omille lapsilleen.

Niin siinä sitten kävi, voisi lukijakin tokaista kirjan lopussa. Asiat tapahtuivat niin kuin ne tapahtuivat ja sen mukaan elämää jatketaan.

Tänä talvena, lopputalvena, alkaneena keväänä olen lukenut - huomaan - useita taiteilijaelämän kuvauksia.

Olen lukenut (ja kirjoittanut lukukoemuksesta Instagramiin tililleni @curatedbyanda ja Goodreadsin Reads-hyllylle) ainakin Märta Tikkasen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004), Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja ovimarsalkka (1994, WSOY) Variksen ja Pentti Saarikosken avioliiton tarinan. Vesa Haapalan tänä keväänä ilmestyneen teoksen Alexis, jossa Haapala meni Aleksis Kiven nahkoihin (ja joka oli upea kirja, joka avasi uudenlaisen kulman Kiven elämään, teoksiin), Panu Rajalan Kansallisrunoilijan. J.L.Runebergin elämä (2021, Minerva).

Luin Rosa Liksomin Everstínna-teoksen (2017, Like), jossa Liksom maalaa sydäntäsärkevän kehityskertomuksen, perhehelvetin, Annikki Kangasniemen elämän tarinan.

Harry Salmenniemen autofiktiota sivuavan Varjotajunta-teoksen (2023, Siltala) luin heti sen ilmestyttyä ja kuten aina, Salmenniemi toi kirjallisuuteen jotain uutta, yllättävää, uudistavaa.

Pari viikkoa sitten luin edelleen sielua lämmittävän Pirkko Soinisen teoksen Kipulintu (2023, WSOY) runoilija Maila Pylkkösestä. Ihana ihana kirja.

Mene siis tililleni @curatedbyanda Instagramiin - luetun nostamat tunteet on kirjattu lyhyesti sinne.

Jokin elämäkertavaihe päällä ehkä, ainakin oikeiden, elävien tai eläneiden taiteilijoiden elämä inspiroi, upeasti kirjoitetu elämänkohtalot vetävät puoleensa. Elämäkerrat eivät ole ennen olleet suosikkigenreni lainkaan. Päätään on siis nostanut jokin usi piirre minussa!

Toukokuun ensimmäinen, kevät todellakin on jo tullut!