kun ulkomaailma katoaa 

Anne Swärd: Jackie. 2021. Otava. Suomentaja Jaana Nickula samannimisestä ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta (2020). 

Tajunnanräjäyttävä.Piinaava. Upea. 

Aivan liian tosi, aivan liian todellinen. 

Tätä oli vaikea jättää käsistään. Paitsi niiksi hetkiksi kun piti tasata hengitystään, piti kerätä rohkeutta jatkaakseen lukemista. 

Jackie on kertomus pakkomielteestä, nuoruudesta, selviytymisestä. Niin ja kai rakkaudestakin. 

On vuosi 1988, Soulin olympialaiset ovat kohta.
Jackie on maalaispikkukaupungin tyttö, juuri koulusta valmistunut istuu junassa. Jackie on matkalla Tukholmaan, uuteen elämään, suurkaupungin mahdollisuuksiin, kirkkaaseen tulevaisuuteen.
Tyttö on antanut itselleen nimen, tuon, presidentin rouvan nimen, jota " ympäröi keveyden ja röyhkeyden tuulahdus."Jackie haluaa olla aikuinen, itsenäinen, vapaa.

Mutta jo heti matkalla vapauteen, tyttö vankeutuu vaikkei hän sitä vielä tiedä, sillä Jackie tapaa junassa miehen, itseään kymmenen vuotta vanhemman, tytölle aivan liian vanhan ja siksikin kiihottavan, kiinnostavan.

Jackie jää miehen koukkuun. Tyttö jää miehen asuntoon yöksi miehen Siperiaksi kutsumassa kaupunginosassa.

Mies (koko teoksen ajan nimetön) katoaa, tulee ja menee ja Jackiessä syntyy kaipuu, ihastus, rakastuminenkin. Tyttö etsii miestä kaduilta, miehen autoa kadunvarsilta. Lopulta mies kesän jälkeen taas ilmestyy. Jokin on silloin jo toisin ja onnenpilkahdusten yllä leijuu musta pilvi.

Kesän ajan Jackie on jakanut kesän sanomalehtiä, herännyt keskiyöllä työhön, elänyt eri ajassa kuin muut. Tyttö on piirtänyt kurssillaan, tutkaillut kynällään alastomia vartaloita. Roikkunut yksinäisenä kaduilla, tutkaillut kaupunkia, tuntematonta, kuin itseään. Kuin valmistautunut kohti miehen tapaamista. Ja kun he sitten tapaavat, kesä on ohi, etsikkoaika on ohi. Tytön kaipaus on liian suurta ja hän on jo unohtanut varovaisuuden eivätkä ystävien varoittavat sanat tavoita tyttöä. 

Mies tulee takaisin ja tuo tytölle lahjaksi kirjan, Marguerite Durasin Rakastajan. Seuraavalla kerralla miehellä on jo pino mukanaan: Rakkautta koleran aikaan, Anna Karenina, Olemisen sietämätön keveys, Villipalmut, Tohtori Živago, Vakava leikki, Lady Chatterleyn rakastaja, Morsiuskruunu, Vuosisadan rakkaustarina, Humiseva harju.

Traagisia tarinoita kuten tämäkin rakkaustarinasta.

Kaiken yllä häilyy uhka (kuin Helmi Kekkosen Liv!-teoksessa, mutta intensiivisemmin, voimakkaammin, uhkaavammin, kouriintuntuvammin ja ehkä vieläkin aidommin ja upeammin) ja sitten, kuin salamanisku, mies lyö. Tapaus ei unohdu, mutta se painetaan kaiken hellyyden alle, rakkauden alle, kiihkeyden, seksin. 

"Jackie alkaa nähdä miehen uusin silmin vaikkei haluaisikaan. Miehen tyynen pinnan alla on jotain muuta, jääkylmä meri, joka ei ole kuohuva vaan synkkä. Kesken hyväilyjen mies voi näköjään odottamatta tai ainakin varoituksetta kohottaa pistintään kuin keihäsrausku, joka on piiloutunut syvälle hiekkaan. Mies piiloutuu tyyneytensä taakse, ja se on hyvä piilopaikka. Jackie on toistaiseksi mukautunut hänen käytökseensä ja mukautuu ehkä vieläkin. Ei hänellä ole ollut oikein mitään millä vastustaa miehen tyyntä, pakottavaa voimaa."

Mies vahtaa vaikkei Jackie sitä ymmärrä, ei huomaa ja ei aikaakaan Jackie on vankilassa, ilman ulospääsyä, ilman avainta. Loukussa, jonka rajat määrittää mies, nyrkein, jos hän niin haluaa. Ja nyrkiniskuja riittää.

 
"Hän ohjailee asioita kevyellä kädellä, viettelytaidoilla ja nopealla puuttumisella milloin mihinkin. Ja hän on loputtoman kärsivällinen. Kunnes kärsivällisyys sitten loppuu yhtäkkiä ja varoituksetta."

Tyttö ei lähde ei pakene, ei edes silloin kun huomaa odottavansa lasta. Lähdön seuraukset olisivat mahdottomat, jääminen olisi mahdotonta. Pelastuksen toisi vain kuolema. 

"Ullakkoasunnon ulkopuolella on vuoroin valoisaa, vuoroin pimeää, viimein Jackie tuskin enää muistaa ulkopuolista maailmaa. Ero todellisten tapahtumien ja miehen näkemyksen välillä käy yhä jyrkemmäksi ja sitä on aina vain vaikeampi käsittää. Tuntuu kuin mikä tahansa voisi saada roihun syttymään nano­sekunnissa. Juuret kytevät kaiken aikaa maan alla, tuli ei enää koskaan sammu kokonaan. Se palaa näkymättömissä. Kerran. Kahdesti. Viisi kertaa. Missä kulkee raja? Rajaa ei ole. On vain tilanteita, jotka saavat Jackien myöhemmin ajattelemaan, että raja olisi pitänyt vetää juuri sinä tiettynä iltana, sinä tiettynä hetkenä, kun ero rakkauden ja kidnappauksen välillä hämärtyi. Juuri silloin kun mies katsoi häntä, tai juuri silloin kun esti lähtemästä, Jackien olisi pitänyt vetää raja."

Vihasin miestä, säälin ja rakastin tuota nuorta tyttöä, joka jäi, tyttöä, jolle annettiin oikea nimi viimeisellä mahdollisella sivulla. (Tyttöä, jolla on sama nimi kuin minulla).

Tämä meni heittämällä yhdeksi suosikkikirjoista ikinä. Vihasin aihetta, tuota aivan liian tunnistettavaa, tuttua (ja huomaan, tälläkin hetkellä kovin trendikästä ).