perhosista ja perinnöistä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. 2006. Otava.

Yksi ihannimmista Joel Haahteloista ikinä…? Nyt ollaan taas (Traumbachin luettuani) Haahtelan omimmassa, upeimmassa, elementissä.

Joel Haahtela jatkaa (tässäkin) romaanissan liikettä, joka vaikuttaa olevan hänen tarinoissaan yhtenäinen motiivi.

Nyt liikutaan Helsingin lisäksi myös Saksassa ja kaiken liikkumisen, liikkeiden yksityiskohdat, kulkemisen tunnelmat ovat lukijalle esitelty niin, että voi kokea olevansa osa liikettä, osa tarinaa. 

Liikkumisen lisäksi on mysteeri, sipulitarina, (taas!), jossa pikkuhiljaa keskiö, mysteerin ydin selviää, jos nyt mikään ikinä koskaan läpikotaisin selviää.

Tässä kirjassa minä-henkilö, kovin Haahtelan oloinen mies (?), hyvästelee vaimonsa pitkälle työmatkalle ja vaimon ollessa pois minä-henkilö keskittyy ratkaisemaan mysteeriä, joka on hänen eteensä tuotu, yllättäen ja yllätyksellisesti (kuten usein Haahteloissa on). 

Minä-henkilö saa kirjeen juristilta, jossa minä-henkilön kerrotaan saaneen perinnön mieheltä, jota hän ei tunne, josta hän ei ole koskaan kuullut.
Perintönä minä-henkilölle on tarjolla talo, jonkun verran rahaa ja mahdollisuus myös kieltäytyä perinnöstä. Minä-henkilö lähtee kuitenkin tutkimaan taloa ja löytää talosta valtavan määrän kirjoja perhosista, perhoskokoelman ja johtolankoja sen verran, että mies seuraa niitä Saksaan, vanhan naisen luo, joka on joskus kuolleen miehen tuntenut.

En tiedä, tuliko tästä mahdollisesti Katoamispisteen ja Adelen ohelle suosikki-Haahtelani, ehkä tuli sillä jotain todella hienoa tässä kirjassa oli. Oli mysteeri, symboliikkaa, etevää juonen kuljetusta, hieno rakenne, kiinnostava henkilögalleria. 

Ihana ihana Haahtela ja upea upea Perhoskerääjä.