sillanpään maisemissa

Tomi Norha: Naarasperho. 2024. Lector kustannus 

Siirryin kirjallisuudessa vuosikymmeniä (Haavikon ja Vartion jälkeen) kohti tätä päivää ja kovin paljon ajankohtaisempaa teosta en olisi voinut lukea kuin muutama viikko sitten julkaistun Tomi Norhan Naarasperhon-teoksen.

Teos on juuri kirjoitettu ja juuri julkaistu, mutta se kumartaa ja kunnioittaa vielä Haavikon ja Vartion aikaa aikaisemmille vuosikymmenille, seesteisille kesille sotien aikaan ja kohti F.E. Sillanpän maisemaa ja sillanpääläistä kertomisen tapaa, kieltä (ja sen hienoista vanhahtavuutta )myöden, piirteitä, joista pidän. 

Pidin tästä teoksesta, Norhan esikoisesta. 

Pidin kielestä, verbeistä "väärässä" paikassa lausetta, kuvailevasta koukeroisesta kielestä, tapahtumattomuudesta, verkkaisuudesta, luontokuvauksesta, lyyrisyydestä ja lyhyistä luvuista, Sillanpäästä, vanhasta sadanvuoden takaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta, sisarussuhteiden kuvauksesta. Tässä teoksessa oli niitä kaikkia ja se oli ihanaa. 

Teos kertoo Ellin tarinan, mukaillen Sillaanpään Siljaa, Nuorena nukkuneen tarinaa. Kirjan kirjoittaminen kirjan sisään - ja tieto mukaelmasta - oli kiva ratkaisu.

Kirja on nuoren naisen kehityskertomus. Elli, nuori tai nuorehko nainen viettää Sillanpään kesänaapurustossa lomaa kahden vanhemman sisaruksensa kanssa. Vanhemmista ei tule lisätietoa, tai sisarusten elämänkohtaloistakaan, sillä teksti keskittyy Elliin. Rauhalliseen pysähtyneeseen maailmanjärjestykseen mökillä auringon helliessä ja perhosten lennellessä alkaa hyvin pian tulla säröjä. Ellin elämästä paljastuu murenia, jotka (muka) oikeuttavat vanhempien sisarten oudon käytöksen Elliä kohtaan. Elliä kohdellaan kuin lasta, alisteisesti ja alentuen, vaikka Ellillä (alkuun ainakin jotenkin ylettömän naivilla nuorella naisella) on yhtä jos toista kokemusta maailmasta, opettajantyö, ja nuoren naisen elämän tragediana väkisinmakaaminen ja abortti. Näitä traumoja tosi käsitellään teoksessa aika pintapuolisesti kun taas Ellin Paha, kaatumatauti (kirjan sana) ja hoitojaksot hourulassa (kirjan sana), saavat enemmän tilaa.

Muutoksen kesänä tapahtuu: Taata Sillanpää vierailee mökillä, Elli muuttaa mökkinaapuriin, rakastuu ja tulee hylätyksi koska kaatumatauti estää naimisiinmenon ilman Presidentin lupaa. pahin tapahtuu ja Elli suljetaan taas hourulaan (tuntuu pahalle sanoa tuo sana…). Kaikki ei kuitenkaan ole menetetty, sillä Elli kehittyy ja kasvaa ja hourulassa Elli löytää sielunkumppanin ja pelastuu (aika oudoista hoitomuodoista huolimatta) omaksi aikuiseksi itsekseen, kirjoittajaksi, runoilijaksi, iskelmäsanoittajaksi.

Ellille käy siis hyvin, omanlainen viitekehys elämään löytyy, Elli saa ystäviä, uran mutta siskoista tai Ellin hylänneestä miehestä, Oskarista, kirjoittaja ei enää kerro. 

Oli kiva lukea tätä kirjaa vaikka kirjan ensimmäiset sivut olivat minulle voimakkaammat kuin itse ”juoni”. Luin alun sivuja kerraten monen monta päivää. Norhan kieli ja viisas ajatus kohtaavat alun sivuilla täydellisessä harmoniassa. Pelotti jatkaa. Enkä jos "tarina" päästessään vauhtiin (tarvitseeko sen "päästä"?) ei vastaa ensimmäisten sivujen lumovoimaa? Ehkä alku oli tarinaa voimakkaampi, mielestäni, mutta siitäkin huolimatta pidin tästä kirjasta. Oli ihana lukea tämä kirja, tietää, että näitä, näin kirjoitettuja kirjoja - valtavirrasta poiketen - julkaistaan, tätä tyyliä ja kerronnan tapaa julkaistaan. Ehkä tunnistin Norhan teoksessa omia kirjoittamisen tapoja, tunnelman kuvaamisen lyyrisyyden, vanhahtavan kielen, aikalaiskuvauksen ja siksikin pidin  teoksesta.