pieni suuri draama

Ian McEwan: Rannalla. 2007. Otava. Suomentaja Juhani Lindholm, alkuperäisteos On Chesil Beach.

Olen lukenut Ian McEwania jonkun verran. Teoksensa Sovitus on yksi ikiaikaisista suosikeistani, ehkä yksi parhaista ulkomaisista, käännetystä kaunokirjallisuudesta, joka kulkeutuu mielessä, on tehnyt niin vuosia. Jo teoksen katsominen kirjahyllyssäni tuo mieleen vahvan tuntemuksen siitä, että lukukokemus oli merkityksellinen, hieno. Sovitus on myös teos, jota mielelläni suosittelen, jos joku kysyisi lukusuosituksia. Kirja sopii monen ikäiselle ja sukupuolesta ja elämänkokemuksesta riippumatta, siitä voi löytää tarttumapintaa ja lisäksi McEwan, joka on mestarillinen kirjoittaja, osaa viedä lukijan juoneen mukaan.

Rannalla-teoksen olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosia sitten, arvatenkin jo silloin kuin se ilmestyi reilut 15 vuotta sitten. Pokkari elokuvasovituksen kuvalla on tarttunut jostain lentokentältä mukaan, hyvän kokoisena reissukirjana se onkin erinomainen. Nyt, jostain syystä, kirja alkoi tarttumaan katseeeseen, houkuttelemaan kirjahyllystä useammin ja useammin. 

Ian McEwan on mielestäni Rannalla-teoksessa hyvä. Mielestäni hän on kovin epätasainen teostensa teemoissa ja aiheissa ja osa kummastuttaa ja ei vedä puoleensa, mutta tämä, Rannalla,  on hyvä.

Kirjahan on lyhyt, vain reilut 180 sivua - mikä on minun mielestäni muutoinkin oivallinen mitta kirjalle (useimmiten teeman käsittely ja aiheen pyörittely tulee tuossa ajassa jo vakuuttavasti käsiteltyä. Eikö vaan? Haahtelan tuotanto, trilogia ja uusin Yö Whistlerin maalauksessa ovat miltei kaikki alle 200 sivua, upean Helmi Kekkosen teokset ovat myös ((itselleni)) täydellisen mittaisia kuten myös vaikka Kristina Carsonikin ja Kristiina Wallininkin. Kyllä, pidän todella paljon nk. "lyhyistä" teoksista, pienoisromaaneistakin). 

Mutta Rannalla-teoksesta siis. 

Teos on sivumärältään rajoitettu, mutta niin on lyhyt myös kestoltaan päähenkilöiden elämän suunnan muuttava traaginen tapauskin. 

Ian McEwan vie lukijan suoraan tapahtumien keskiöön, keskelle näyttömöä ja lukija voikin asettautua kuin katsomoon (vaikka teoksessa merkitykselliseksi muuttuvaan istuimeen 9C - tiedät mitä tarkoitan kun olet lukenut kirjan) ja rentoutua, nauttia McEwanin mestarillisesta juonen kuljetuksesta, lihasta, jonka hän lisää luiden ympärille. Itse päähenkilöiden, Edwardin ja Florencen elämän suunnan muuttava käänne, teoksen päätapahtuma hotellihuoneessa kestää vain pari tuntia mittainen, mutta takaumin, päähetkestä eteenpäin kuljetettuna kuljetaan puoli vuosisataa. 

Eletään 1960-luvun alkua. Nämä nuoret ovat vielä kakana ajasta, jolloin mm. seksistä tai aviolitosta tai seurustelustakaan sen eri puolineen puhuttaisiin vapautuneesti. Ei vielä eletty aikaa, jolloin tapahtumille, kosketuksille olisi nimet, sanat tai että niitä kasuaalisti käytettäisiin. Ei tullut kuuloonkaan, että nuoripari olisi käsitellyt edes yhteisesti, saati vanhempiensa kanssa, tunteitaan mm. hääyöhön liittyen ja niin tähän puhumattomuuteen ja osaamattomuuteen koko teoksen kliimaksi huipentuu - tai tässä tapauksessa lässähtää. 

On hääpäivä, 22-vuotiaan Florence ja Edward häävastaanotto on on takana. Nuoripari on ollut vihitty aviopari muutaman tunnin ajan.Nyt nämä kaksi nuorta, kaikesta hämmentyneinä, tulevasta huolissaan, peloissaankin mutta niin niin kovin kovin rakastuneina, ovat kaiken uuden edessä. He istuvat hääsviitissään ruokailemassa, mutta ajatuksissaan jo tulevassa vääjäämättömässä tapahtumassa, "avioliiton täytäntöönpanossa". Tuo vanhahtava "täytäntöönpano" sanana sopii teokseen ja sen tunnelmaan hyvin.

McEwan kuljettaa tässä vajaassa 200 sivussa niin morsiamen kuin sulhasen ja heidän perheenjäsentensä elämänkulun kautta ison osan ajan kuvaa sotienaikaisesta- ja jälkeisestä Englannista, lopussa jopa vuosikymmeniä "tapauksen" jälkeen. Ian McEwan kertoo, lyhyin mutta tarkoin vedoin, luokkaerosta, Edwardin äidin mielenterveyden haasteista koko perheelle, Edwardin isän ponnisteluista, siitä, että koko perhe, Edward ja kaksostytöt, pitävät kodin likaisuutta "normaalina" mutta kuitenkin Edward pelkää ja häpeää kotiolojaan Florencen visiitin hetkellä. 

McEwan avaa hyvin aikaa Englannissa, jolloin luokkaerot olivat näkyvät ja valtavan kaukana toisistaan (ja siellä ne ovat vieläkin). Hän kuvaa aikaa, jolloin oltiin häveliäitä, jolloin kulmien kohautuksella siirrettiin maailmoja (etäälle toisistaan tai toisensa tyystin erottaen).

Erityisen paljon pidin tämän kirjan tunnelmasta. McEwan osaa kuljettaa juonta, siirtää aiheen pienen sanan kautta kulkeutumaan siten, että vaikka läpi kirjan tanssitaan huipennuksen, teoksen käännekohdan ympärillä, teksti ikäänkuin kiusottelee lukijaa siten, että tanssahtelu aiheen ympärillä ei ärsytä vaan teoksen valmistuminen on kuin maalaus. Aivan kuin maalari, taiteilija, pikkuhiljaa yksityiskohtia ja värejä lisäämällä kokonaisuus hahmottuu, syvenee ja kun maalaus on valmis eikä pohjakangasta enää näy, teoksen katsojalla ja tässä tapauksessa kirjan lukijalla on kaikki tarvittavat tiedot ja niin kirjailija jättää lukijan keskelle tilannetta hotellihuoneeseen kuin lukija eläisi samaa hetkeä Florencen ja Edwardin kanssa. Lukija voi pohjatyön ollessa kattava, tuntea samoin kuin nuoret edessään, niin nuoren naisen kammottavaa järkytystä ja tuskaa kuin sulhasen jännittyneisyyttä ja tunnelmaa, joka vaihtelee hurmoksesta ahdistukseen ja se mitä tapahtuu nuorille, jättää lukijalle samanlaiseen tunnetilaan kuin hääparillekin.

Ainoa, mitä voisi kritisoida - pitääkö? - on se, että McEwan kuljettaa Edwardin elämän lukijan silmien eteen vuosikymmenten ajan häiden jälkeen mutta itse olisin kaivannut myös Florencen mietteitä häiden jälkeisestä elämästä. Mutta hyvä, että Florence sai soittaa viuluaan, musiikkiaan, sillä soittaminen ja musiikki - ymmärrän sinua Florence (!) - voi todellakin olla kaikki ja aivan tarpeeksi.

todellakin, pieni suuri draama