Kirsi suppilon pyörteissä

Tanja Railo: Muovilusikkalapset. 2022. Basam Books. 

Aloitan huudolla - rakastan tätä kirjaa! Ensimmäinen mahtavuus, alkuhuuto, tulee tekstin näennäisestä virtaavasta satiirisella huumorilla höystetystä pinnasta, vauhdikkaasta passiivisaggressiiviesta mustasta huumorista, liukkaasti etenevästä kahteen tassoon kirjoitetusta ”juonesta”,  mutta saman tien tarinasta, joka etenee kuin juna mutta piipahtelee välillä takimmaisissa vaunuissa, syventää ja laajentaa päähenkilön, tämän Kirsin 45-vuotta, elämän tarinaa.

Juuri tällainen kirja jää mieleeni, mukanani kulkeutumaan. Ensin kirjaa ajattelee tarinana, mutta sen kerrokset, ne syvemmät temaattiset kerrokset, jäävät mieleen, laajentavat ajattelua. Ehkä tässä samalla oppii jotain, itsestään ja omasta katsantokannastaan ainakin.

Tässä tarinassa siis Railo on pintakerroksen alle kirjoittanut yhteiskunnallisen kerroksen, ylisukupolviset tuhoisat ja surulliset käyttäytymisen mallit, addiktiot, perheen lähiväkivallan alla, sukupuolimallit, jotka rampauttavat, pienentävät. Lapsuuden, joka rampauttaa, jota ei tarvitsisi olla, jota ei lapsen tarvitsisi elää.

Teoksessa oli paljon Queen of Fucking everythingin vibaa, pre-tv-sarjaa siis, sillä viikon ajalle kirjoitetut tapahtumat vievät mukanaan, dialogi on katu-uskottavaa, tapahtumat kasautuvat kuin tv-sarjassa konsanaan.

Viittaus Queen of fucking everythingiin (Tiina Lymin upeasti käsikirjoittama ja roolittama tv-sarja) myös siksi, että myös tässä, päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jolle on sattunut ja tapahtunut mutta myös edelleen sattuu ja tapahtuu olkoonkin, että tämä Kirsi, 45 v., on rakentanut ja järjestänyt arkensa tarkoiksi toistuviksi käyttäytymismalleiksi ja hallittaviksi ja kontrolloitaviksi tapahtumiksi.

Kirsi on työssään menestynyt, hyvässä vakaassa asemassa mutta työyhteisössään (osaamattomuuttaan, itseään suojellakseen) ulkopuolinen. Kirsi ei uskalla avautua, ei antaa itsestään, jolloin hänen ja työkavereiden väliin jää kelmu, suojaseinä ja Kirsi tukeutuukin elämässään rakentamiinsa tarkkoihin rutiineihin, ei uskalla irrottaa kontrollistaan

Kuitenkin, kaikesta säännöstelystä ja raja-aidoista huolimatta kaikenlaista sattuu ja tapahtuu (en pilaa "juonta) ja Kirsi taipuilee menneisiin tapahtumiin päivien kulussa ja pikkuhiljaa äärimmäisin keinoin piilotetut salaisuudet raaputtuvat esiin, tai Kirsi (uskaltaa) antaa niiden pintautua.

Koukutuin tekstiin. Railo oli kirjoittanut tarinan kuin jännärin, niin paljon siihen oli saatu psykologista jännitettä, trillerimäistä jännitystäkin, mutta se mikä kosketti, oli pinnan alle kirjoitettu suru ja itseinho etenkin juoppoisän ja lähisuhderiiippuvaisen (?) tai vaan taipuisan äidin peruina. Kirsin lapsuus oli kammottava (onneksi oli mummo) ja Kirsi tekee radikaalin ratkaisun ja luo itsensä uudeksi ja jättää taakseen, katkaisee miltei väkivaltaisesti menneen säikeet ja niin Kirsin lapsuus, Kirsin perheen elämäntilanteet, alkoholismi, väkivalta, rikollisuuskin ja se kaiken tympeäksi tekevä väkivallalla uhkailu ja hallinta jää aktiivisesta elämisestä pois mutta se on jo muokannut Kirsin asenteen itseensä ja maailmaan, muihin ihmisiin eikä lainkaan hyvällä tavalla.

Murheellista oli seurata sitä, miten Kirsi itsensä näkee. Menneisyys, lapsuus alkoholistiperheessä, väkivallan uhan alla eläminen, todellakin kulkeutuu mukana, Kirsinkin mukana, vaikka nainen on nimeä- ja ulkonäköä myöden muuttaa itsensä, katoaa perheeltään, ystäviltään, opiskelukavereiltaan. Olkoonkin, että Kirsi on siis ulkoisesti ruuvannut elämänsä tiukkaan tikkiin ja hän on hyvinmenestyvä asiantuntijan Me Media Oy:ssä (nautin niiin liike-elämän kuvauksista, nauroin ääneen, silä Railon havainnot osuivat naulan kantaan), tällä itsensä pahimmalla vihollisella ja arvostelijalla, supersuorittajalla, on kammottava omakuva. Kirsi näkee itsensä väheksyvien katseiden kautta eikä naisen ole helppo uskoa itsestään hyvää.

Sydän särkyi.

Se teema, joka itseäni kovasti resonoi, oli Kirsin riipaiseva kyvyttömyys nähdä itsensä rakkauden arvoisena. Tunsin valtavaa myötätuntoa sillä lapsuutensa traumoista johtien Kirsi oli tottunut näkemään itsensä vääränlaisena ja riittämättömänä. Hän ei todellakaan uskonut olevansa rakkauden arvoinen eikä sitä sitten osannutkaan vastaanottaa, ei uskaltanut avautua.

Railo oli kuitenkin kirjoittanut Kirsille toivoa, mahdollisuuden uuteen.

Tämä pitäisi lukea, todella monen ja etenkin meidän / heidän / niiden, joiden käsitys omasta itsestä kaipaa uudelleenarviointia, rakkautta ja armoa.