Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa.2023. Tammi 

Vieläkään en tiedä, miksi teoksen nimi on mikä se on, minulla se ei vielä yhdisty mihinkään, my bad, tiedän, mutta ei aukea…Mutta se, että nimi ei aukea minulle tai että kirjan kansi iloisuudessaan oli niin kaukana kirjan sisällöstä kuin vaan voi olla (vai enkö taaskaan ymmärtänyt?) tai mikään muukaan ei poista sitä, 

että tämä kirja oli todella upea. Upea!!!

Pääskynen on kirjoittanut teoksen, jossa on jotain sellaista uhkaa, piinaavaa ja pinnan alla hiipivää pelottavaa, mitä on ihana(n kamala) lukea. Välillä lukiessa jokin tekstin kohta, painotus tai huokoisuus jäi häiritsemään, tuli ajatuksiin ja uniin ja erityisen häiritsevä oli kaikki se pelottava ihmisen mustasta pimeästä jää mieltä piinaamaan, eikä aina hyvällä tavalla (koska se pelottaa) paljon, mutta lukemista oli ihan mahdotonta jättää kesken.

Teksti todellakin piti pihdeissään.

Mutta, lyhyesti juonesta: Kirjassa on minä-kertoja (Onni). Onni ja vaimonsa viettävät iltaa ystäväpariskunnan Marian ja Tuomaksen kanssa. Yhteisen illan jälkeen Tuomas ja Maria eivät lauantaiaamuakaan ole vielä palanneet kotiin. Pariskunnan10-vuotiaan Kertun lastenhoitaja soittaa ja kysyy Tuomaksen ja Marian perään. Siitä lähtee tapahtummien purku, takaumat ja erityisesti Tuomaksen tausta ja eriskummalliset unet.

Kirja on niin monitasoinen ja intertekstuaalinen ja ammentaa antiikin ajoista asti, että siitä riittäisi kirjoitettavaa todella paljon, mutta ilman kaikkia kerroksiakin, pari-kolmekerroksisena pidin tästä todella todella paljon.

Lisäbonus muuten lukujen nimistä - rakastan hyviä lukujen nimiä!

Ja tämä Pääskysen kirjoittama hahmo, Tuomas. Hämmentävä tyyppi. Juuri sellainen, joihin törmäsin korporaatiourallani ja juurkin hänelaistensa tyyppien puuttuminen omasta elämästä tuo päivittäistä onnea, että enää heitä ei tarvitse kestää ja sulattaa, ei korporaatioita eikä kaikenmaailman tuomaksia, koska ei niitä voi pelastaa, ei opettaa moraalia tai arvoa tai rakkautta… ei voi..

Ehkä juuri nämä kaikenmaailman tuomakset ja tämän teoksen Tuomas, nosti karvat pystyyn. Ihan liikaa muistoja ja tyyppejä nousi kirjan tekstin myötä mieleen, joita en halua muistaa, joihin en halua törmätä. Miten paljon kylmää ihmiseen voi mahtua puvun sisään, mten tyhjää tai pahaa mustaa, joka peittyy täydellisen hammasrivistön taakse, suitun kuontalon alle… No, omista muistoista viis, mutta pintatuivat kuten huomaan.

Piinaava pahuus, jonka Pääskynen kuvaa Onnin kertomana Tuomaksen lapsuudesta ja työurasta oli upeasti rakennettu sipuli. Olkoonkin, että Onni oli minä-kertoja, päähenkilö oli Tomas, jonka ympärille kietoutui avioliitto, lapsi ja pariskunnan ystävyys ja sen haasteet. Tuomas ja Maria elivät yltäkylläisyydessä, jota keskiluokkaisten Onnin ja Aliisan oli vaikea ymmärtää, mutta jota he Marian Ja Tuomaksen kautta pääsivät kokemaan eksoottisissa lomakohteissa.

Mutta siis, Pääskynen on osannut kirjoittaa hienosti tekstiin piinaavan, uhan elementin ja se, uhan elementti, piinaavuus oli se, mistä pidin eniten.

Lisäksi, Pääskynen on osannut hienosti kirjoittaa hahmon, joka on ilkeä/paha/ tai pelkää olevansa ikeä tai paha eikä osaa tehdä asialle mitään. Pidin myös symboliikasta, kerroksista, joita vasta jälkikäteen huomaan. Pääskysellä on myös sisäänkirjoitettuja tarinoita, jotka limittyvät "pääjuoneen", pariskuntien ystävyyteen, valtasuhteisiin, pahuuteen.

Upea upea teos, josta vahva suositus!!!

Niin, ja se mikä on myös piinaavaa, on huomata, että kun on itse kirjoittamassa omaa lukukoemustaan kirjasta (niinkuin nyt tästä Pääskysestä), huomaa, että HS on kirjoittanut ko kirjasta arvostelun (ja huomaa, itse kiinnittäneensä aivan eri asioihin kuin kriitikko - ehkä hyvä niin).

Oh well.