yksinäisyydestä ja muistoista

Joel Haahtela: Elena. 2003. Otava

Finlandia kirjallisuuspalkintoehdokas vuodelta 2003. 

Joel Haahtelan neljäs proosateos on tiivis, äärettömän kaunis, haikea ja melankolinen, alakuloinekin pienoisromaani.  Teos jakautuu neljään osaan ja tarina on tiivis ja niin on myös henkilögalleriakin. 

On kertoja, mies, on nainen, jota mies ei tunne, johon tämä yksinäinen mies rakastuu. Päähenkilö on nimeämätön, samoin kaupunki, jossa mies asuu, jossa Elena asuu.

Mies erehtyy raitiovaunureitiltään, jää pois itselleen tuntemattomalla pysäkillä ja päätyy puistoon, jossa mies sitten  istuu kastanjapuun alle, näkee naisen. Mies kehittää naisen nähtyään miltei pakonomaisen pakkomielteisen, yksipuolisen, suhteen naiseen. 

Mies istuu kastanjapuun alla päivittäin. 

Joka päivä mies tulee, istuu, odottaa naista, kuullostelee naisen askelia ja nainen ehkä tulee, ehkä ei. Myöhemmin kevään vaihtuessa kesään mies etsii naisen puhelinnumeron ja osoitteen ja päivä toisensa jälkeen mies seisoo naisen ikkunan takana, puun varjossa, illan varjoissa ja myöhemmin mies matkustaa naisen kesätyöpaikalle saareen. 

Lopulta mies törmää naiseen saaressa. Nainen on hotellissa siivoojana ja mies kuvittelee naisen läsnäolon huoneessaan, naisen kosketuksen, kuin melkein omalla ihollaan. 

Kesän loputtua, tultuaaan takaisin ystäväpariskunnan talolta luota maalta alkusyksyiseen kaupunkiin mies taas seisoo Elenan ikkunan alla.
Syksy alkaa, nainen palaa kävelyreittiinsä ja mies näkee taas naisen. Mies paheksuu naisen uutta kampausta, lyhyttä, mutta edelleen mies on rakastunut tähän naiseen, jota ei tunne, jolle on kuvitellut elämän vähäisten tietojen ympärille, jota mies rakastaa, niin hän luulee, ainakin ihastelee, vaikkei koskaan ole puhunut naisen kanssa, jota nainen ei ole todella koskaan huomannut, nähnyt. 

Unenomainen tapahtumaton liikkumaton luonnon mukaisesti hengittävä kaunis melankolinen alakuloinen paikallaanpysyvä teos ja hyvin tunnusomainen Joel Haahtelan romaaniksi vaikkakin tässä liikutaan Haahtelan uudempia romaaneitaan vähemmän. Tunnusomaista Haahtelalle, ja niin myös tässä teoksessa, on voimakas salaperäisyyden tunnelma, unenomaisuus, vähäliikkeisyys, vähäeleisyys, sanojen kauneus, tekstin kaunis vähäeleinen liike, luonnonliikkeet yhteydessä ihmisen mielialaan, mielentilaan. 

Edelleen, kuten Haahtelalla usein on mysteeri, jota täydennetään paljastetaan kehitetään pullistetaan täytetään tiedoilla kuvitelmilla haaveilla totuudella. Teoksen lopussa mysteeri lukijalle paljastuu, naisen kuva täydentyy, hänestä sukeutuu mysteeristä elävä olento ja niin, lopussa teosta on Haahtelan kirjoittama hieno yllätys, selitys, joka yhtäkkisesti asettaa lukijalle tekstin uuteen asentoon. 

Ihana ihana lempeä kaunis haikea teos, sieltä toiselta äärilaidalta, jonka toisella laidalla juuri lukemani Statovcin Lehmä synnyttää yöllä.