raaka ja kaunis

Bolla on tiivistettynä, pelkistettynä, typistettynä riipaiseva, kaunis, hirveä, ruma, julma, hengästyttävä sillä nyt, juuri teoksen lukeneena on vaikea ottaa niin paljon etäisyyttä, että voisi tehdä jotain analyysiä, sanoa jotain etäältä, sillä juuri nyt kirja elää vielä minussa, ihon alla. 

Kirjaa oli vaikea laskea kädestään, mahdoton saada pois mielestään. 

Siinä on kaikki se, mitä elämä kaikessa ihanuudessaan ja ennen kaikkea kamaluudessaan tarjoaa.

Bolla kertoo albanialaisista, serbeistä, rakkaudesta, sodasta. Nämä henkilöt, jotka Statovci on kirjoittanut ovat kaikki aika kammottavia, hirveitä, ihania, inhimillisiä, raivostuttavia. Ihmisiä siis. Epäinhimmillinen kamaluus, epäinhimillinen kauneus keskellä epävarmuutta ja niin, huomaan, etten pysty sanomaan mitään järkevänkokoisia lauseita kirjasta sillä vielä suru, tarinasta, sen loppumisesta, kuristaa kurkkua, vie ajatukset teoksen tunnelmaan. Tarina on synkkä, surullinen, sydän vereslihalla luettava ja niin, en tiedä, osaako Statovcia upeammin kukaan kuvailla syttyvää rakkautta, rakkautta ja himoa sen kukkeimalla kukkulalla, sen karmaisevimmassa laaksossa, ojassa, viemärissä. 

 Mutta Statovci osaa. 

Hän kirjoittaa niin, että maailma ulkopuolelta katoaa ja lukiessaan elintoiminnot myötäilevät sanojen rytmiä, liikkuvat tekstin mukana tunnalmasta toiseen. Sydän pakahtuu kun Arsim kärsii, murenee kun Milos, voi Milos, jonka tarina särkee sydämen, niin, että rakoja jää, murenia jää puuttumaan. 

Ihana upa taitava Finlandiansa ansainnut.