historian tummat vuodet

Kjäll Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. 2023. Otava. Suomentanut Laura Beck. Ruotsinkielinen alkuteos Skymnin 41. Roman från en krigstid.

Surullinen.

Se on viimeisin ajatus, joka jäi mieleen, kun sain päätökseen Westön uusimman Molly&Henry. Romaani sotavuosilta-teoksen. 

Westö kirjoittaa, taas kerran, upeasti, mutta ihan niin syvälle ihon alle, tai läpilyöntinä sydämeen en saanut tekstiä menemään (=se ei mennyt), kuin olin ajatellut etukäteen, luullut (tai toivonut), niin kuin teksti liukui Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin -teoksissa.

Se ei ole Westön vika, ehkä enemmän omani, en päässyt henkilöiden nahkoihin, en löytänyt tarpeeksi tarttumapintaa, mutta kaikesta huolimatta, tämä on upea kirja. Se, miten Westön henkilöt, miten Westö siis kuvaa henkilöidensä elämänkulkua, valintoja, miten he luovivat sodan keskellä, miten etsivät itseään ja hakevat omia ratkaisujaan maailman myllertäessä ympärillä (taas, edelleen, aina vaan) on uskottavaa ja inhimmillistä.

Lopussa, viimeisillä riveillä ennen epilogia Westö kirjoittaa kuin Mika Waltari. Ehkä tämä aika, jokaisesta tuutista ulospuskeva sota masentaa niin, että on vaikea nähdä ihmiskunnalle parempaa tulevaisuutta, ajattelen ja "niin on aina ollut ja niin on aina oleva", tulee mieleen, kun suljin kirjan ja huokasin syvään. Waltaria, kyllä, mutta Waltarin hengen löysin Westöstä, eikä se ole huono asia, ei lainkaan.

Jotenkin tuli myös olo, että tätä kirjaa Westö on kirjoittanut läpi tuotantonsa, kuljettanut teemoja, motiiveja ja henkilöitäkin vuosikaudet mukanaan ja siksi ehkä ei niinkään henkilökohtaisuus vaan ehkä pyrkimys siitä pois, etäännytti. Tai sitten vaan sodan mielettömyys oli painava.

Henkilögalleriaa riitti ja kuten sanottu, tuttuja hahmoja menneistä Westöistä myös. Mielestäni Westö onnistui parhaiten kirjassa kertoessaan dilemmasta Henryn oman moraalin ja vaaditun propagandakirjoittamisen välillä. Se oli uskottavaa ja lopussa, viimeisillä sivuilla sodan molemminpuolinen raadollisuus, sotilaat rintamalinjan molemmin puolin, ihminen ihmistä vastaan, koska "ikääntyneet hallitsijat eivät pystyneet solmimaan rauhaa, eivät keskenään eivätkä itsensä kanssa, hän kirjoittaisi miten viha kasvoi hänessä päivä päivältä, viha niitä miehiä kohtaan, jotka lähettivät kansoja sotaa samaan aikaan kun itse istuivat raihnaisine ruumiineen suojassa korkeiden muurien takana, kaikesta tästä ja kaikesta muuustakin hän kirjoittaisi…".

Kirjoittamalla maailma paranee? Muuttuu?

Pakko toivoa niin.