runon ja suven juhlaa

Eino Leino 1878-1926

Eino Leino ja runon juhlaa. 

Taas luen Eino Leinon runoja. ne kuuluvat keskikesääni, runouteeni, sen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Tänään, runon ja suven juhlapäivänä, 6.7.2023 kirjoitan tähän Leinon, tämän minunkin kotikonnuilta kotoisin olevan, paltamolaisen, rakkaan runoilijan, kokoelmasta Runon juhlaa (1992, Karisto) runon kokoelmastaan Hiihtäjän virsiä (1900) runon Huokaus, joka monelta osaltaan, syvimmiltä ajatuksiltaan, jotka minussa tänään resonoi sopii päivään, ja eiliseen paremmin kuin hyvin. Maailmatilanteeseenkin, kaikkeen, kuten Leinon runous usein. osuu ja koskettaa kohtiin, tiloihin, joista ei tiedä, joihin ei tiedä tarvitsevansa koskea. 

Olen kävellyt päiviä öitä 

kuin hullu ja itkenyt 

sielun piiloja, pimeiköitä, 

rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, 

hiushienoja helkyttänyt 

utuhaaveita, unten töitä - 

maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, 

kun niskan nyyhkäys yks 

tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks 

ja tuskatkin tulisimmat 

suli voittajan hymyilyks!

Tässä(kin) runossa näkyy hienosti Leinon taito yhdistää yksilön ja kansan ristiriidat. Kansallisromanttista, kyllä, mutta myös voimakas kuva ihmisestä, ihmisen tunnoista ja kasvusta, armostakin. Tämänkin runon voi tulkita niin kansallisesta kuin yleisinhimmillisestäkin näkökulmasta.
Minulle tämä kertoo myös omaa tietäni ja siinä rämpimisestä. 

Valosta ja varjoista.