naapurin pojat

Per Petterson. En suostu. 2014. Otava. Suomentanut Katriina Huttunen.

Vuosikymmen tästä Per Pettersonin teoksen julkaisusta ja jos jotain, niin tämä teos todellakin osoittaa upean kirjallisuuden iättömyyden.

Rakastin tätä ja erityisesti rakastin tekstin hienovaraisuutta, kaunistelematonta, miltei lakonista tapaa olla, antaa tilaa tuntea ja ajatella, sillä ajattelemista tämä teos antoi.

En suostu alkaa oslolaiselta sillalta ja todellakin, tässä teoksessa tuntee kulkeutuvansa tekstissä Norjaan, Osloon.

Tekstissä aistii joet ja lumen ja vuoret vaikka ei tämä mikään luontokuvausta tulvillaan oleva teos ollut.

En suostu- teoksessa on kyse ihmisyyden ihmetyksestä, pettymyksistä, sen sattumanvaraisuuksista ja sisäisistä mielenliikkeistä, niistä, jotka kirjoitetaan esiin, sanoitetaan mutta myös niistä, jotka jätetään lukijan omaan harkintaan, lukijan ymmärrettäväksi omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Ainahan toki niin on, mutta Petterson ei yliselitä vaan jättää tekstiä auki, tilaa ja huokoa lukijan itse ajatella ja rakastan sellaista kirjallisuutta.

Alkuasetelmassa on kaksi poikaa, naapurinpojat, joista tulee ystävät aikusuuden kynnykselle, kunnes elämä viskaa pojat eri suuntiin. Nyt nämä kaksi, aikuiset miehet keski-ikäisinä jo, 35 vuoden jälkeen tapaavat sattumoisin olsolaisella sillalla. Tommy ajaa ökymersullaan ja Jim kalastaa masentuneena, oman elämänsä päättymistä pohtien. Tästä lähdetään muistojen matkaan. Miehet muistelevat toisiaan, yhteistä matkaansa ja sen katkeamista, elämäänsä yksin aikuisina, Tommyn siskokin saa oman äänensä.

Teksti on täsmällistä ja niukkaa eikä ylidramaattista lainkaan olkoonkin, että osa tapahtumista olisi voinut hyvin antaa mahdollisuuden suureen ilmaisuun.

Rakenne on helppo. Luvut ovat selkeitä - nimettyjä näkökulmakertojan mukaan. Lukujen ajankohtakin lukujen alussa. Ja hyvä niin, olkoon näin, sillä poikien elämänkohtaloissa riittää, muuta kikkailua ei tarvita. 

Lähtökohdat ovat hankalat. Jim on isätön poika. Äiti on uskonnollinen, opettaja eikä kummassakaan perheessä ollut rahasta ylitarjontaa. Tommyn isä oli alkoholisti, perheelleen väkivaltainen ja perheen äiti hävisi, puff, tuosta noin vaan ja jätti neljä lastaan miehensä armoille selittämättä tekoaan ja todellakin armoille nämä neljä lasta joutuivat ja kun isäkin väkivaltaisen tappelun päätteeksi jättää nämä neljä alla 13-vuotiasta oman onnensa nojaan, tilanteet eskaloituvat, olkoonkin, etei mikään happyland tilanne aiemminkaan ollut. Tommy yrittää parhaansa, mutta ei mene kauaa kun viranomaiset sijoittavat lapset eri perheisiin ja vaikka Tommy yrittää, yhteys siskoihin katkeaa.

Tapahtumat liikkuvat Jimin ja Tommyn elämänkuluissa. Tiivis ystävyys katkeaa Jimin mielen katkeamiseen täysikäisyyden kynnyksellä. Syyt Jimin itsetuhoisuuteen jätetään puhkiselittämättä.

Mutta siis, 35 vuoden kuluttua välien väljentymisestä, miehet törmäävät sattumoisin toisiinsa, Tommy upeassa Mersussaan kalliissa takissaan, Jim sillalla kalastamassa, sairauslomalla, työttömänä, huonovointisena, yksinäisenä.

Kaikenlaista nuorille pojille tapahtuu ja aikuisuuteen asti tapahtuu tai jää tapahtumatta kaikenlaista, niin kuin elämässä usein.

Petterson kirjoittaa niin, että lukija ymmärtää, ettei vuosikymmentenkään jälkeen välttämättä aurinko paista miehille täydeltä terältä. Musta pilvi leijuu ja miesten itsereflektio paljastaa elämästä yhtä jos toista. Halu elää on vaakalaudalla. Löytyvätkö ystävät toisensa, yhteyden, löytyykö kadonneet isät, poislähteneet äidit, sisarussuhteet?

Teoksessa on kyse elämästä ja kuolemasta, sattumanvaraisuudesta, häivähdyksistä toivoa, mutta onko sitä riittävästi jotta elämää jaksaa jatkaa.

Petterson kuljettaa lukijan tunnelmissa ja päänsisäisissä mietteissä ja rakastan tällaista, kirjallisuutta ihan kaikkein eniten.

Rakastin tätä, niitä ajatusvirtoja, joita lukeminen aiheutti, ja tulen ehdottomasti lukemaan jo hyllyssä odottavan Kirotun ajan katoavan virta-teoksen.