mennyt palaa

Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa. 2023. Otava. Suomentanut Raija Rintamäki. Ruotsinkielinen alkuteos Det förflutna återvänder. Kannen suunnittelu Sanna Mander.

On nainen, Alisa ja Selim. Niin ja Selimin äiti, joka muistaa Selimin lapsena ja nyt, Selim, on jossain, aikuinen mies jo. Miehellä on menneisyys niin Alisan kanssa kuin myös Naisen. 

On rakkaussuhde, oikeastaan kaksi. On ero, kaksi. Yksinäisyyttä. Lohduttomuuta. Kuolema. Kaipausta. Suhteen jälkeistä tyhjäkäyntiä, tyhjyyttä. Rasittavuuteen asti samoja keloja, samoja ajatuksia. Junnausta. Muistoja, muistamattomuutta. Ajatuksia, jotka kiertävät kehää, loppumattomana.Istumista tuijottamista tyhjään. Surua, katumusta, himoa, rakkautta, tyhjää.

Ehkä näin voisin tiivistää tuntemuksia Hannele Mikael Taivassalon kolmannestatoista romaanista, tänä keväänä julkaistusta, uusimmasta. Näin ehkä tiivistäisin vaikka tässä romaanissa, prossarunossa, teoksessa oli kaikki mitä elämässä on. Ei ole mitään tiivistettävää, lineaarista kronologista järjestelmällistä siistiä kaunista pikkusievää. Ei todellakaan. On vain rakkautta, rakkauden alkua ja loppua, muistamista, muistamattomuutta, asioita, jotka ovat samat, jotka ovat tyystin erit. Elämät, jotka ovat sekaisin, sekoittuneet. Tässä teoksessa on kaikki.

Taivassalo on kirjoittanut hienon kirjan.

Olen lukenut aiemmin Taivassalolta teoksen Lopussa minun pitäisi kuolla ja rakastin sitä, sen raaastavaa tarinaa, suhdetta, sen loppua, vellontaa, kielen rytmiä, liikettä aaltomaista vellontaa ja huomaan, että Taivassalon, tämä hänen teoksistaan minulle toinen, on juuri sellaista mitä haluan yksin lukea. Lukea silloin, kun on aikaa, on hiljaista, pimeää, korkeintaa taustalla hämyistä rahisevaa jazzia, ehkä pastis, ehkä lasi viiniä. 

Tätä kirjaa ei lueta kiireessä, kuunnella äänikirjana, pikapikaa ahmita, ei. 

Tämä kirja, rakenteellisestikin, näkökulmakertojan etäisyyden tai epäselvyyden takia on aika haasteellinen. Upeasti (kuin runot) nimetyt luvut rytmittävät lukemista, vievät sitä eteenpäin (vaikka tarina, ero, muistaminen, muistot junnaavat, jumittavat). Kuka nyt puhuu? Kenen näkökulma tämä nyt on, huomaan kysyväni ja selaan ja palaan ja etenen lukien näin, melkein kuin suhteen jälkeenkin (ehkä) edetään - hitaasti, ryöpsähdyksittäin, eritahtisesti, junnaavasti, unohtaen, kummallisia asioita muistaen. 

Minua ei haitannut kertojaratkaisu, epäselvyys tai epämääräisyys.Tunnistin tunteita, junnaavuutta, irtipäästämisen, muistamisen ja muistojen erottelun vaikeuden, haikeuden. Sen, että proosa on runoa, proosaruno proosaa, runous proosaa. Genret sekoittuvat ja rakastan sitä, sitä että kaikkea ei selitetä auki, että on tilaa harhautua, itse muodostaa ajatus, viedä sitä eteenpäin tai antaa vaan olla. 

"Muistoja ja menneisyyttä ja sanottuja asioita ja kaikkea mitä ei koskaan sanottu."

Helppo tämä kirja ei ole, hyvä niin. Omanlaisenaan upea. 

Vaikea taidokas väsyttävä hullu junnaava hieno.