arvoituksellista taikuutta

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä. Romaani. 1999. Otava. 

Raija Siekkinen on kirjallinen idolini. En edes pysty kuvailemaan (koska en osaa kuten Siekkinen?) sitä, miten valtavan vaikutuksen Siekkisen teksti, tunnelmien ja henkilöiden - rosoisten, melankolisten, elämänsä sivulaidalla olevien - mielenliikkeiden kuvaus, henkeäsalpaavan kaunis tekstin rytmi minuun tekee. 

Se tapahtui täällä- teos on kuin runo; tarkka ja väljä, tulkinnalle ja merkityksille altis, monimuotoinen, suurempi kokoaan.

Siekkinen kirjoittaa muistoista, muistamisesta, unohtamisesta. Kaiken sekoittumisesta.

Tämä kirja on kaunis, mieleenpainuva.

On talo, on nainen, joka hakeutuu taloon. Nainen jää taloon, kuin huomaamattaan. Ryhtyy elämään taloa, herättää henkiin talon, muistot siellä.

On kiinteistönvälittäjä, surullinen, yksinäinen. Mies muistelee vaimoaan, tapaturmaa ja kuin magneetin vetämänä hakeutuu talon luo, tarkkailee taloon yllättäen tullutta naista salaa.

Heille molemmille on tapahtunut jotain.Kaikki kuoriutuu, paljastuu mutta miten, ah miten. 

Siekkisen viipyilevä tunnelmakuvaus, pienten asioiden väkevästi kuvattu kauneus, pureutuminen tunteisiin, niihin, joita menetys nostaa esiin, niihin ajatuksiin, joista lopulta miettii olivatko ne totta, unta, muistoja vai painajaisia on taianomaista, on miltei maagista. 

Talo herää naisen käsissä pikkuhiljaa henkiin, mies löytää vastauksia pinnan alle painamiin kysymyksiin. Ja vihdoin, kun kuoret rakoilevat, he voivat yhdessä ja erikseen todeta, että todellakin, se tapahtui täällä, mutta myös tänne sen jätän. He voivat haudata kipeän muiston ja vihdoin siirtyä eteenpäin.

Tämä kirja on upea ja siksi viivyttelin viimeiselle sivulle päätymistä. Vetkuttelin ja venyttelin. En halunnut lopettaa lukemista ja samaan aikaan en malttanut olla vajoamatta tunnelmaan. Jopa kirjan kädessä pitäminenkin tuotti nautintoa, antoi suuntaa olemiseen, ymmärryksen siitä, että voin upota sanoihin, päättymättömiin, lauseisiin, subjektiivien viittauksiin, puolipisteisiin, pisteisiin, ikuisesti jatkuviin pilkkuihin. Siekkinen kirjoitti 130 sivua asian ympäriltä, viitoitti lukijan kulkua, vihjaili ja samaan aikaa kuvaili hämmästyttävän tarkkaan. Lukija oli tietämätön siitä  mikä tapahtui täällä, mihin näiden kahden aikuisen tarina vie, risteääkö, kohtaako? Onko mennyt toistensa kaltainen, onko tulevaisuus yhteinen mutta mitään niin tavanomaista, banaalia tai rakkauslässytyksenomaista ei Siekkinen ole kirjaansa kirjoittanut, ei todellakaan. 

Teoksen jännite, tekstin rytmi ja säilyy teoksen viimeiselle sivulle asti ja luettuaan tämän, voi sulkea kirjan ja todeta, että juuri tällaista kirjallisuutta pitäisi olla paljon, lisää, kaikille.

Rakastin tätä kirjaa, siis yksinkertaisesti rakastin. 

Raija Siekkinen kirjoittaa niin kuin ei kukaan muu.

Siekkinen kirjoittaa henkeäsalpaavasti, niin kuin ajatus kulkeutuu - pienesti singahtelee, poukkoilee mutta kuitenkin kuin kahden seinän, seinäkkeen välissä, jokainen singahdus osuu jonnekin, josta se palaa täydempänä, merkityksellisempänä takaisin.

Siekkinen on mestari.