seppäsen jussi 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. 2020. WSOY. 

Tämä oli ihana. Kaiken "keveyden" tekstin (puheen) soljumisen alla on mieshenkilö, neljäkymmentä ja risat, kirjailija, Jussi Seppänen, joka elää elämäänsä, pohtii itseään, miehisyyttään, kirjoittamista. 

Jussi Seppänen kirjoittaa kirjoittamisesta, leffafestivaaleista, kuppiloista, elämästä ennen esikoiskirjaa, esikoiskirjan julkaisun aikaan, toisen kirjan kirjoittamisen aikoina, jolloin pitäisi kirjoittaa, mutta … tapahtuu elämä.

On sairaus, on diagnoosi, joka on liian pelottava tietää ("olen taivaanrannanmaalari, joten maalaan taivaanrantaa enkä halua tietää diagnoosia…"), on onneksi hoidot vihdoin ("jokatoinenperjantai"), on yllättävästi löydetty sydänvika, on sydänleikkaus, on kokeellinen lääkitys. 

Nautin tästä kirjasta! Oli kiva lukea älykästä, mutta tuskatonta ja ilman päälleliimattua angistia tai itsekorostusta jouhevasti kirjoitettua kirjaa kirjoittamisesta mutta ennen kaikkea kirjaa nelikymppisen miehen elämästä, jossa on elämisentuska ja salaperäinen dianoosi, kuolemisen uhka (mitä kannattaa tehdä ennen nurkan takana mahdollisesti odottavaa kuolemaa = tanssia!).

Tykkään toisinaan tällaisesta soljuvasta etenemisestä, itserefleksiosta, autofiktiosta. 

Ja tykkäsin tästä Jussi Seppäsestä. Tästä tanssivasta musadiggarista, kirjoittavasta Jussi Seppäsestä, joka oli kiva inhimillinen siisti tyyppi, jonka kanssa voisi olla kiva istua hetki. 

Kuuntelin kirjasta osan ja sopi kirjan tyyliin tosi hyvin. Oli kuin olisin ollut Jussin kassa happy hoursilla, kupposella jossain. 

Ja sitten olisi menty tanssimaan. 

"Kirjoitan. Aina hetken. Tanssin ja huomisen välissä. Mahdollisimman vähän ja ilman suunnitelmaa, koska vain hullu kirjoittaisi paljon. Palasia. Kehyksiä. Sirpaleita. Ne voi halutessaan laittaa peräkkäin, mutta ei ole pakko. Siitä tulee omakuva. Sattumanvaraisesti heijastava. Repaleinen, kuin peitetty peilinsiruilla.”