Puoli sivua alle 100 sivuinen pienoisromaani (olepa lukenut näitä viime aikoina paljon!) ja taattua Garcia Marquezia! 

Pistävän osuvaa yhteiskunnallista kritiikkiä, rankenteellisten valtasuhteiden ja luokkaerojen osoittamista ja pirullinen sellaisella piilotavalla, joka ei ole päälleliimattu tai makeileva.

Tämä oli hieno tarina, viihdyttäväkin ja juuri oikean mittainen, juuri niin kuin loistava tarrinankertoja sen kertoisi, mitään lisäämättä, mitään poisjättämättä. Kukapa everstille kirjoittaisi. Niin, kukapa, sillä eversti, tämä 75-vuotias sodan veteraani odottaa joka perjantai postilaivaa, kirjettä valtiolta. Hallitukset kaatuvat ja virkamiehet vaihtuvat mutta tietoa eläkkeestä ei vaan kuulu ja eversti ja everstin vaimo näkevät mökissään nälkää. Vaimo kärsii astmastaan, lokakuu laittaa everstin sisuskalut sekaisin ja vessaan on kire kerta toisensa jälkeen. Onneksi tulee marraskuu ja kylmä maa ja everstinkin vatsa rauhoittuu mutta nälkä edelleen kurnii. Eversti vaimoineen yrittää myydä kotoaan sitä mitä heillä on mutta kaikilla muilla on jo samaa mitä heilläkin - samanlainen taulu, seinäkello, vanhat ryysyt. Onneksi on syyrialaiset ja turkkilaiset kauppiat, joilta saa vaikka velaksi jotain syötäväksi laitettavaa ja niin, pariskunnan lisäksi keskiössä on kukko, pariskunnan ammutun pojan taistelukukko, joka tammikuussa kukkotappelussa tuo voiton, niin uskotaan ja sen uskon varassa eletään. 

Tämä oli heino ja en spoilaa loppua, joka nauratti. 

Garcia Márquez osaa osuvan huumorin, kaiken kurjuuden keskellä pärjäämisen, koska mitä muutakaan. Ehkä toivoakin on mutta sinnikkyyttä, sitä kai kuitenkin eniten. 

Tämän kirjan hienoutena myös alussa suomentaja Pentti Saaritsan alkusanat, niin upea taitelija hänkin.

Pieni mutta upea tarina.

Rakastin tätä muutaman vuosikymmenen taakse maaseutuympäristöön sijoitettua tarinaa.

Tuuri kirjoittaa niin kuin vain Tuuri osaa. Upeasti, vetoavasti, tunteikkaasti, ihmisläheisesti, ihmisiään ymmärtäen.

Tuuria on pakko ihailla. Tämäkin tiivis, taas se kokoaan suurempi, kirja on parasta kotimaista periodikirjallisuutta, maaseutukirjallisuutta. Suomi kaupungistui, sotien jälkeen Pohjanmaa oli kuitenkin hyvin maaseutuvoittoinen. Ja suurella sydämellä, rakkaudella henkilöitään kohtaa, nmaaseutua kohtaan, luontoa kohtaan Tuuri maalaa tarinan ja lukemien on joutuisaa, olkoonkin, että tarina on verkkainen, hidastamiseen pyrkivä.

Koko tarina lipui silmien edessä elokuvana, sellaisena suomalaisten (keski-ikäisten ja senioreiden) rakastamana elokuvana (Ylellä, YleAreenassa), jossa läsnä on lempeys, huumori ja vänkä vahva tarina.

Ja tarina -

Tarinahan on tuurimainen, ehkä taas Veikko Huoviseen tai Heikki Turuseen kallellaan.

On mies, joka tulee taloon, jää ruokapalkalla kesyttämän talon pihapiirin räystäissä pesiviä pääskysiä.

Mies istuu "työssään" päivä päivän jälkeen ja herättää huomiota. Mieheen on vaikea suhtautua. Ei tiedetä pitääkö hän tolkun ihmisiä pilkkanaan vaan eikä vaan välitä puheista. Poliisit kutsutaan apuun ja pienimuotoinen lynkkausuhka leijuu eläinlääkärin talon leipeillä, kunnes mies saa työnsä valmiiksi, linnut kesytettyä ja kaikkea tätä seuraa prheen nuori miehenalku.

Niin hieno kirja, niin hieno tarina. Upeasti kirjoitettu.