paloina matkalaukussa

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. 2019. Tammi. suomentaja Outi Menna alkuperäisteoksesta Kärlekens Antarktis, 2018. 

Tulen muistamaan tämän kirjan ikuisesti.

Sara Stridsberg kertoo Rakkauden Antartiksen tarinan niin, että tarinaa, sen kamaluutta, hurjuutta, kauneutta ei pääse pakoon. Sitä ei tule unohtamaan.

Teos on voimakas intensiivinen runollinen raaka rujo ruma.

Stridsberg kirjoittaa esiin naisvihan, sen kaikkialle juurtuneet säikeet. Stridsberg kirjoittaa esiin äidinrakkauden, sen ikuisesti jatkuvan, kuoleman jälkeenkin jatkuvan, naisvihan lomaan soluttautuneen.

Rakkauden Antarktis kertoo niiden tarinan, jotka menettävät kaiken, jotka ovat jo menettäneet kaiken, jotka ovat menettäneet pelkonsa kuolla.

Se kertoo ylisukupolvisen riippuvuuden taakkaa kantavan perheen tarinan, paloittelumurhatun naisen tarinan, kertoo murhatun naisen katseella ne elämät, jotka jatkuivat naisen kuoleman jälkeen, joita nainen tarkkailee.

Stridsberg kertoo tämän naisen tarinan, jonka murhaaja valitsemalla valitsi tähän oksettavaan järkyttävään kivuliaaseen kuolemaan. Tarinan naisesta, joka suostui järkyttävään tappoon, koska mitään menetettävää hänellä, tällä nuorella naisella, elämänsä jo loppuun käyttäneellä naisella, ei enää ollut.

Hänellä ei ollut yhtäkään syytä enää elää.

Miten upeasti kierteisesti spiraalimaisesti Stridsberg kirjoittaa ja pakottaa lukijan kohtaamaan kuoleman kamaluuden, kerta toisensa kohtaamaan sen, pitämään sen mielessä.

Stridsberg maksimoi narkomaanielämän kamaluuden, mutta siitäkin huolimatta, teos on rakennettu ja kerrottu arvokkuudella, kauniisti, runollisesti. Voiko tuosta aiheesta kukaan kirjoittaa noin kauniisti. Ansaitseeko nuo kamaluudet kauneuden sanat, upean tekstin.

Ansaitsee.

Luettuani tekisi mieli vain huutaa upea upea upea ja samaan aikaan teos on se,

jota ei halua lukea, 

ei halua lukea kaikkea tätä kamalaa, 

ei lukea sitä, mistä helposti kääntää katseensa, 

ei lukea heistä yhteiskunnan hyväosaisten ulkopuolella elävistä, elävistä haamuista, kävelevistä kuolleista, viemäreissä ja kellareissa ja kauppakeskusksissa ja metroasemilla lojuvista ihmisistä, joiden silmissä ei enää näy toivo.

Tarinoita isistä ja äideistä. Tyttäristä ja pojista.

Kerta toisensa jälkeen teos altistaa lukijan sille väkivaltaiselle huumeiden kyllästämälle elämälle, kuoleman odottelulle, heille, jotka myyvät itsensä saadakseen huumeet, saadakseen heroiinin tuoman tunteen kauneuden tunteen, sen tunteen "aivan kuin kaikki ympärilläni olisi valaistu sisältäpäin." "Täydellinen kirkkaus ja hiljaisuus, jota ilman ei voi elää kun sen on kokenut. Mikään muu ei merkitse mitään eikä ole koskaan merkinnytkään", Stridsberg kirjoittaa heroiinista, käyttämisestä, "sen huumaavasta tunteesta, "sen häivyttävän arvottomuuden ja toivottomuuden tunteen, poistamaan sen ajatuksen, olin pelkkä tuholaishyönteinen joka piti karkottaa." .

Ja toisaalta Stridsberg kertoo paloittelumurhan uhriksi joutuneen nuoren naisen, tämän heroiiniriippuvaisen nuoren, kahden lapsen äidin, paloittelumurhan uhrin, vanhempiensa Rakshan ja Ivanin tarinan, miehensä Shanen tarinan ja heidän yhteisten lastensa Valentinon ja Soveigin tarinat. Stridsberg kertoo niin, että kaikki, se valtava kamaluus, välinpitämättömyys, ääretön rakkaus lapsiin ja toisaalta huumeisiin kerrotaan siten, ettei kovinkaan sydän jää ymmärtämättä kaikkea sitä tuskaa rakkautta iloa kamaluutta välinpitämättömyyttä kaipausta.

Stridsberg kertoo - kyllä, kerta toisensa jälkeen kertoo, mitä paloiteltu ruumis, tämän siloin tapettuna nuori nainen, tulevina vuosina näkee maailmassa tapahtuvan - mutta myös, miltä tuntuu, kun lapsi viedään pois, hyväätarkoittavasti viedään ja miltä tuntuu, kun hyvää tarkoittaen äiti itse antaa lapsensa pois. Miltä tuntuu, kun rakastaa lastaan niin paljon että poissaolo lapsen elämästä on kuolema, jolloin tappajamurhaajan uhriksi joutuminen on kuin luonnollinen piste elämälle, jota ei enää halua elää.

Kuin kuolema, tapetuksi valitseminen, "olisi viimeinen tapahtuma ketjussa, jota kutsutaan elämäksi. "

Niin taitavaa.

Lyhyesti sanottuna, rakastan Stridsbergin kiertyvää kierteistä spiraalimaista runonsäikeisiin punottua kerrontaa, jossa kaikki maailman kamalin kurjuus ja rumuus kirjoitetaan kuin tähdeksi kirkkaalle taivaalle, siten, että tapahtumien ja tekstin väliin jää universumeiden kokoinen aukko, se, joka erottaa kauniin rumasta se joka erottaa elämän kuoleman odottamisesta.